Lännessä kuohahtelee ja puheet ovat railakkaita. Maailmanpolitiikan vanhat liittolaiset kyllästyvät toisiinsa ja uusia arvoblokkeja rakennetaan. Onko kylmä sota tullut takaisin, onko tarina mallioppilaasta totta, entä mikä on lähestulkoon näytelmää?

Teksti: Janne Suutarinen

Kuva: Olli Puumalainen

Marraskuun hämärä on laskeutunut Töölöön, kylmä tuuli käy. Arkadiankatu 23:n yläkerroksissa tutkitaan politiikkaa, ja Tutkain pujahti harmailta kaduilta puhumaan sitä.

”Sekavat tunnelmat. Vähän hyvää ja huonoa”, kuvailee Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen kysyttäessä, mitä Euroopalle kuuluu juuri nyt. Hän on valtiotieteiden tohtori, instituutin verkkosivujen mukaan leipälajeinaan muun muassa Euroopan integraatio ja aatehistoria, EU ja turvallisuuspolitiikka.

”Meille on tullut uusi, vähän kuin kylmää sotaa muistuttava vastakkainasettelu takaisin Eurooppaan, eikä sitä voi tietenkään pitää hyvänä asiana.” Näin Tiilikainen toteaa työhuoneessaan viikkoa ennen kuin Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti muistutteli suomalaistakin yleisöä itsestään Asovanmeren leimahduksena.

”Kylmän sodan päättymisen jälkeen rakennettiin pitkään ikään kuin yhtenäistä Eurooppaa, jonka yhteistyöjärjestelyissä myös Venäjä olisi ollut mukana jollain tasolla. Viime vuosina vihanpito, varustautuminen ja yhteistyön hankaloituminen ovat tuoneet vanhan asetelman takaisin.”

Geopoliittisen esiripun esiin kaivelu ei ole suinkaan ainut epävarmuustekijä mantereellamme. Loppuaan lähestyvää vuosikymmentä ovat sävyttäneet Euroopan unionin perustaa ravistellut talous- ja finanssikriisi sekä jäsenvaltioiden poliittista kenttää sisäisesti jakanut siirtolaiskriisi. Iso-Britannia, unionin liittovaltiokehitystä kohtaan nuivasti suhtautunut saarivaltio, on parhaillaan irtautumassa porukasta. Tästä kaikesta huolimatta ja juuri sen vuoksi voidaan sanoa, että EU-yhteistyö pelittää olosuhteisiin nähden hyvin, Tiilikainen tuumaa.

Mutta mitä merkitsevät Euroopan sisäiset vastakkainasettelut?

”Ne kertovat siitä, kuinka maailma on kutistunut. Globaalilla tasolla on perustavia ja alati voimistuvia arvokiistoja, esimerkiksi kiinalaisten, venäläisten ja läntisten arvojen välillä. Vastaavat arvokiistat ovat tulleet myös eurooppalaisten yhteiskuntien sisään, ja jakautuminen arvoblokkeihin on käynnissä”, politiikan tutkija kertoo.

”Ja sehän ei tietenkään helpota tätä EU:n yhtenäisyyttä.”

Tiilikainen ajattelee, että Euroopan unioni on projekti, jonka perusta on liberaalin maailmanjärjestyksen tavoitteessa. Unionin ja sitä edeltävien yhteisöjen oikeutuksena oli vaarallisena pidetyn Saksan kahlitseminen ja nationalistisen kiihkon laannuttaminen valtavien maailmansotien jälkeen, joissa liput kulkivat ihmishengen edellä. Näinä päivinä eurooppalainen nationalismi nostaa päätään, liekö teroittelee kynsiäänkin.

”Monissa jäsenmaissa alkavat yhä selvemmin erottua kuppikunnat, joista toiset kannattavat vapaakauppaa, liberaaleja arvoja ja demokraattista järjestystä, ja toiset enemmän valtiotoimijuutta, nationalismia ja konservatiivisia perhearvoja”, Tiilikainen luettelee. ”Ne arvot, jotka ennen kannattelivat EU-projektia, eivät ole enää niin jaetut edes unionin jäsenmaissa.”

EU-johtajat ovat hiljattain kilvan mollanneet nationalismia. Ranskan presidentti Emmanuel Macron totesi ensimmäisen maailmansodan aselevon muistojuhlassa nationalismin olevan patriotismin, isänmaallisuuden, pettämistä. Saksan liittokansleri Angela Merkel taas kutsui YK:n GCM-siirtolaissopimuksen vastustamista nationalismiksi ”puhtaimmassa muodossaan”. EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker nimitti samaista sopimusta karttavia maita ”tyhmiksi populisteiksi” – samainen Juncker, joka totesi vuonna 2016 valtioiden rajojen olevan poliitikkojen luoma ”huonoin keksintö koskaan”. Monella vaikutusvaltaisella europoliitikolla siis todella tuntuu olevan täysin kielteinen näkemys kansallisuusaatteesta.

Onko niin, että EU ja nationalismi eivät sovi yhteen?

”Olen sitä mieltä, että nationalismi on poliittinen aate siinä missä muutkin; sillä on omat kannattajansa, ja ihmisiltä ei voi riistää oikeutta ajatella kansakuntansa etua. EU-integraatio projektina ikään kuin sovittaa nationalismeja yhteen ja vie niiltä terää pois. Nationalismin nousu kertoo siitä, että projektilla on edelleen jotain tehtävänä.”

Tiilikainen selittää nationalismin nousua taloudellisella laskusuhdanteella, joka saa ihmiset hakemaan turvaa ensisijaisesti omasta kansakunnastaan. Taloudellinen näköalattomuus ja kilpailun kiristyminen maailmantaloudessa ruokkinevat protektionismia eli kotimaisen tuotannon suojelua eri keinoin.

”Jos hyvinä aikoina tuntuu, että maailma on auki ja rajojen pitää olla matalat tavallisten ihmisten liikkumiselle, opiskelulle ja yrittäjyydelle, niin laskusuhdanne taas saa kääntymään pienempiin piireihin ja suojaamaan sitä omaa”, Tiilikainen sanoo.

Miten siirtolaiskriisi ja sen tuoma kansallisaatteen vahvistuminen sopii ajatteluun, jossa nationalismin nousu selitetään talouden suhdanteilla?

”Vaikea tietysti sanoa. Kyllähän se kärjisti sitä tilannetta ja EU-kritiikkiä, joka alkoi kerätä voimaansa 2007–2008 talouskriisin yhteydessä. Nationalistisilla voimilla on eri sävyjä. Nyt niiden kärki on kohdistunut maahanmuuttoa vastaan.”

EU-venettä keikutellaan laidalta jos toiselta. Kovaa Brexit-kolausta ovat säestäneet nokittelut Visegrád-maista, monien muiden jäsenmaiden sisäisistä oppositiovoimista ja merkittävissä määrin Italiasta, jonka hallituksen sorvaama budjetti rikkoo räikeästi EU:n standardeja. Tiilikaisen mukaan liikehdintä hankaloittaa unionin integraation edistämistä, mutta ei sinänsä vielä vie unionia ahtaalle. Sen sijaan hän muistuttaa, että voima on synnyttänyt vastavoimansa myös tässä.

”EU-politiikan tekeminen oli pitkän aikaa konsensuspolitiikkaa, ja EU vähän niin kuin jätti kansalaiset välinpitämättömiksi. Useat ajattelivat, että ’ei sillä ole mun arkeen mitään annettavaa, kunhan nyt on olemassa’. Mutta sitten tapahtui politisoituminen, alkoi polarisoituminen, ja nationalismin rinnalle on noussut sitä vastustavia liikkeitä. Esimerkki tästä on tuntemattomuudesta nousseen Macronin voitto Marine Le Peniä vastaan Ranskan presidentinvaaleissa.”

Mitä luulet, löytyykö vastavoimien soitosta yhteinen sävel vai onko edessä vain syveneviä konflikteja?

”Jos ajattelemme vaikkapa Puolaa, ei sitä poliittisesti polarisoituneempaa yhteiskuntaa varmaan löydy. Edellinen hallinto oli hyvin EU-myönteinen ja liberaali, ja nykyinen taas hyvin kansallismielinen, konservatiivinen ja kohtalaisen EU-vastainen. Politiikka voi olla kovin erinäköistä riippuen siitä, kumpi leiri on vallassa. On myös niitä jäsenmaita, joissa pattitilanne on ja pysyy. On vain mietittävä, miten silloin tehdään politiikkaa ja ovatko kompromissit mahdollisia.”

Tarina maailmanyhteisön mallioppilaasta

”Talouskriisissä olimme harvinaisen epärakentava, hankala ja kaikkea muuta kuin mallioppilas.”

Palataan Italian budjettiuhoon. Populistinen hallitus toi syksyllä pöydälle budjettiehdotuksensa, jossa menot olivat valmiiksi velkaiselle valtiolle sen verran reippaat, etteivät ne miellyttäneet EU-komissiota. Talouden elvyttämiseen tähdännyttä ”kansan budjettia” oltiin kuitenkin varapääministeri Luigi di Maion johdolla ajamassa täyttä häkää läpi sellaisenaan, kunnes marraskuun lopussa Italian hallitus päätti tulla EU:ta vastaan pienentämällä budjettinsa alijäämää. Tilanne näyttää nyt paremmalta EU:n talouskurin kunnioittamisen ja uuden finanssikriisin välttämisen kannalta. Tiilikaisen mukaan Italian tapaus tuo esille unionin rakenteellisia ongelmia.

”Ongelma on se, että rahapolitiikka on unionitason politiikkaa, mutta finanssipolitiikka kuuluu jäsenvaltioille – ja jäsenvaltioiden vallanpitäjät ratkaistaan kansallisissa vaaleissa. EU:n olisi järkevää pitää kiinni yhteisistä taloudellisista pelisäännöistä ja laittaa kova kovaa vastaan eikä tehdä isoille jäsenvaltioille poikkeusjärjestelyjä.”

Holtittoman ja vastuuttoman finanssipolitiikan seuraukset ovat vaarallisia ja koskevat koko Eurooppaa, Tiilikainen summaa. Populismi, kuten Italian hallituksen edustama politiikka, on määritelmällisesti eliittivastaisuutta ja siten joutuu vaalilupauksensa täyttääkseen helposti kahnaukseen unionin kerman kanssa. Yhtälö on mielenkiintoinen siksi, että Italian – kuten myös EU-kriittisen hallinnon omaavien Unkarin ja Puolan – kansalaiset ovat tutkimusten perusteella kohtalaisen EU-myönteisiä. Itä-Euroopan EU-myönteisyyden taustalla on pitkälti pesäeron ottaminen itään, Tiilikainen myöntää. Osuutensa on myös unionin rahallisella tuella.

”EU-agenda ei ole selvästi se ykkösjuttu, jolla näissä maissa on valtaan päästy. Agenda on tullut muun ohessa”, hän arvioi asetelmaa.

Vuosittainen eurobarometri-kyselytutkimus kertoi vuonna 2018 53 prosentin suomalaisista luottavan unioniin. 35 prosenttia vastaajista ilmoitti, että luottamusta ei löydy. Loppujen asenne oli jotain siltä väliltä tai sitä ei haluttu kertoa. Vaikka kansalla ei ole tarjota EU:lle yhtenäistä tukirintamaa, on Suomi totuttu näkemään unionin mallioppilaana, joka seuraa isompiaan säntillisesti.

Onko tällä tyylillä sitten saavutettu haluttuja tuloksia eli toivon mukaan ajettu suomalaisten etua?

Tiilikainen toteaa, että Suomessa on ollut vallassa makronarratiivi, voisihan sitä kattotarinaksikin kutsua, jonka mukaan meille on hyötyä siitä, että EU on pystyssä ja toimintakykyinen. Sen varjolla ”on voitu tehdä kompromisseja muissa olosuhteissa painaviksi tunnetuista kansallisista eduista”.

”Meidän yhteinen etumme on se, että emme halua lähteä keikuttamaan EU-venettä. Omat pienet haasteemme kuitenkin ovat pieniä haasteita isossa mittakaavassa.”

Tiilikainen kiirehtii muistuttamaan, ettei Suomi ole aina lunastanut mallioppilaan mainettaan, esimerkiksi vaatiessaan jämäkästi vakuuksia Kreikan tukipakettia vastaan vuonna 2011. ”Talouskriisissä olimme harvinaisen epärakentava, hankala ja kaikkea muuta kuin mallioppilas.”

Maailmanyhteisön mallioppilaat ja oman linjansa vetäjät erottuvat toisistaan joulukuussa Marrakeshissa Marokossa, jossa YK:n jo aiemmin mainittu GCM-siirtolaissopimus on määrä hyväksyä. Toisaalla ”kompaktiksi” tituleerattua asiakirjaa kritisoidaan raskaasti sen sisältämien kymmenien velvoitteiksi tulkittavien kohtien johdosta, toisaalla taas toistellaan, että kompakti ei ole velvoittava ja se on syytä hyväksyä. Ainakin Yhdysvallat, Unkari, Australia, Itävalta, Tšekki, Puola, Bulgaria ja Kroatia ovat ilmoittaneet jättäytyvänsä kompaktista. Hiljattain esimerkiksi Saksan, Latvian ja Viron parlamentit äänestivät asiasta. Mistä tässä ”kompaktissa” on kyse?

”Varmaan kaikki aina tulkitsevat sopimuksia sillä tasolla ja siitä näkökulmasta, mistä parhaalta näyttää. En oikein osaa tuohon kysymykseen ottaa kantaa, että onko tämä jotenkin sopimuksena poikkeava ja olisiko meillä jotenkin erilainen politiikka. Ehkä tämän kysymyksen passaan”, Tiilikainen sanoo ja naurahtaa. Hänen mukaansa Ulkopoliittiselta instituutilta ei ole juuri tulossa tutkimuksia aiheesta.

Sirkus pysyy, vaihtuvatko pellet?

”Läntisiä arvojahan ne olivat, joita universaaliksi työnnettiin – eivät ne olleet kiinalaisia tai venäläisiä arvoja.”

Euroopan unionin ytimessä on Saksan ja Ranskan tandem. Vanhojen vihollisten historiallisen pitkä liittolaisuus on loppuvuonna 2018 saanut taas uuden siteen, kun Saksan liittokansleri Merkel on valtion totutusta linjasta poiketen puhunut hyvin myönteisesti unionin yhteisten asevoimien organisoimisesta. Tiilikaisen mielestä puheet ovat suorastaan railakkaita.

”Saksalla on historiallista painolastia ja se on sitoutunut unioniin rauhanprojektina. Saksalle ajatus unionin omasta armeijasta muissakin kuin kriisinhallintatehtävissä on ollut tosi vaikea. Ranska taas on ajanut ajatusta etulinjassa.”

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on esittänyt vaatimuksia Euroopan Nato-maille. Hän ilmoitti alkuvuodesta 2017, että Nato-maiden on täytettävä sotilasliiton vaatima kahden prosentin panostus bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin. Tiilikainen uskoo, että tämä on yksi tekijä Merkelin turvallisuuspoliittisen kelkan kääntymisessä. Hän arvelee, että Merkel on ollut lisäksi pettynyt Trumpin politiikkaan ja sen tausta-arvoihin.

”Sen jotenkin näkee, että Merkel on henkilökohtaisesti loukkaantunut siitä, että Yhdysvallat Trumpin aikana riuhtaisevat itsensä irti ihmisoikeussopimuksesta ja ilmastosopimuksesta – kaikelle yhteisesti arvokkaalle viitataan kintaalla. Omalla tavallaan hän nyt purkaa pettymystään.”

Tiilikainen kuvailee suurvaltajohtajien nokittelua näytelmäksi. Kun Macron puhui EU-armeijasta, Trump nuhteli häntä. Merkel vastasi näyttämällä pitkää nenää ja sanomalla ”ähäkutti” vahvistaessaan Macronin ajatuksen – ”näin meillä täälläpäin ajatellaan”.

”Suuri kuva näyttää siltä, että mitä etäämmälle Yhdysvallat yhteisistä arvoista liukuu, sitä enemmän Euroopalle tulee tarve pärjätä omillaan”, Tiilikainen summaa.

Vanhat liittolaiset etääntyvät ja tuoreita alliansseja syntyy, eikä muu kuin muutos näytä varmalta. Vedetäänkö maailmassa parhaillaan uusia rintamalinjoja ja jähmetetään blokkeja?

Tiilikainen vahvistaa, että tältä todella näyttäisi myös tutkijoiden näkövinkkelistä. Kehitystä kutsutaan uudeksi alueellistumiseksi, regionalismiksi.

”Kylmän sodan jälkeen ajateltiin länsivetoisesti, koska muut olivat heikompia. Ajateltiin, että nyt tämä maailmanjärjestys, jota rakennetaan, on universaali järjestys, jossa ihmisoikeudet ja demokratia tunnustetaan yleismaailmallisina arvoina”, tutkija kertaa.

Nyttemmin lumous on haihtunut, ja uudet valtakeskittymät jykevöityvät. Alueelliset johtovaltiot määrittävät ne arvojärjestelmät, joiden mukaan ympärysvalloissa pelataan. Tällä hetkellä läntisinä miellettyjen arvojen universaaliksi kehittyminen on katkolla, Tiilikainen kuvailee.

”Jonkinlaisia universaaleja sääntöjä pitäisi olla myös näiden alueiden yhteentörmäyksen estämiseksi.”

Oliko universaalien arvojen aikakausi todellakin lumetta ja läntistä hybristä, vai onko tämä regionalistinen kehitys vastareaktio aikakaudelle, jolloin läntinen maailma aktiivisesti vei arvojaan maailmalle?

”Riippuu siitä, keneltä kysyy. Läntisiä arvojahan ne olivat, joita universaaliksi työnnettiin – eivät ne olleet kiinalaisia tai venäläisiä arvoja. Niin kauan kuin länsi oli kansainvälisessä politiikassa vahvempi kuin muut kulttuuripiirit, niin ehkä syntyi sellainen lume tai harha – ja olihan se aika vahva tarina – että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ja että markkinatalouden levittäminen kannattaa, koska se nostaa keskiluokan köyhyydestä ja ajaa sen vaatimaan poliittisia oikeuksia. Sittenhän se ei niin mennytkään”, Tiilikainen pohtii vakavana.

Tutkija näkee, että uusi alueellistuminen toden totta on tulkittavissa vastareaktioksi pitkään vallinneelle yksinapaiselle maailmanjärjestykselle, jonka pelisäännöt saneli länsi.

”Tämä on vaikea kysymys myös minulle itselleni. Samalla pitää myöntää, että tämä kehitys heijastelee lännen hegemoniaa, mutta samalla on hyvin vaikea taipua tunnustamaan sitä, että esimerkiksi ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille. Ollaan aika periaatteellisten kysymysten äärellä.”

Ulkona harmaat kadut ovat tummuneet pimeyteen.