Opiskelevia vanhempia on paljon ja heitä yhdistää samanhenkiset haasteet opintopisteiden äärellä. Vertaistuki arkeen opintojen keskelle ja lapsellisten etujen ajaminen on tärkeä asia, jota opiskelijat ovat itse vieneet eteenpäin. 2-vuotiaan lapsen valtsikalainen äiti kirjoittaa ajatuksiaan vanhemmuudesta opiskelijana ja siitä, miten se opiskelijan arki ei ikinä palannut samanlaiseksi.

Teksti: Sari Luomanen
Kuva: Rista Eeva / Helsingin kaupunginmuseo

Valtsikan sisäpihalla on käynnissä tiedekunnan järjestämät karnevaalit ja minä pyörin ympäri kuin tutkapallo. Toukokuinen torstai on yllättävän aurinkoinen. Pyöriessäni yritän ammentaa itseeni mahdollisimman paljon yliopiston älykästä henkeä.

Olen jatkuvasti hyvin tietoinen, että hetkellä millä hyvänsä olen kohtaamassa vastakohdan tälle akateemiselle hengellisyydelle. Vatsani on noin kahden lentopallon kokoinen ja luulen, että se on syy tuijotuksille. Hymyilen tuijottajille takaisin ja mietin, että minua ei erota teistä muu kuin tämä pyöreä keskivartalo.

Seuraavana maanantaina vatsa onkin poissa ja Lenni-vauva sylissäni. Minusta on tullut äiti. Opiskeleva äiti.

Ensimmäisen kahden viikon jälkeen uskalsin avata kotimme ulko-oven ja lähteä vankkureineni ulos. Olin mielestäni kärvistellyt sisällä tarpeeksi. Halusin jo palata takaisin vanhaan elämääni, mutta uudessa roolissa. Mietin, että Unicafeta parempaa kohdetta ei ole, joten suuntasin Ylioppilasaukiolle lounastamaan. Paikkavalinta osoittautui perillä kuitenkin hieman haastavaksi, sillä sehän on useampien portaiden päässä. Miten en ole muka huomannut näitä aikaisemmin? Vai onko tänne rakennettu näin jyrkät portaat viimeisen kuukauden aikana?

Sain onneksi ystävälliseltä opiskelijalta vihjeen hissistä, jonne ahtauduin hyökkäysvaunuineni. Kolmanteen kerrokseen päästyäni huomasin taas esteen: miten ihmeessä saan avattua tämän oven ja pidettyä sen auki samalla kun yritän työntää rattaita liuskaa pitkin ravintolaan? Kärvistelin oven edessä vain lyhyen hetken ja sain jälleen apua ystävällisestä henkilöltä, joka tuli pitämään ovea auki. Ja juuri kun olin ajatuksissani ihmisten ystävällisyydestä, sain jälleen vahvistuksen tähän oletukseen: vaaleatukkainen 26-vuotias teologian opiskelija tuli nimittäin esittäytymään ja tarjoamaan vauvanhoito apua, josta hänellä oli kuulemma kokemustakin. Vauva-arki opiskelijana alkaakin nyt mennä ihan putkeen, ajattelin.

Otin saman tien tämän ystävällisen opiskelijan tiedot talteen, mutta viikkojen yöt valvoneena rustasin henkilön yhteystiedoiksi: vaaleatukkainen, 26-vuotias. Näillä tiedoilla en ikinä saanut häntä arkeeni avuksi. Tässä vaiheessa olin kuitenkin vakuuttunut, että opiskelijan elämä yhdistettynä vanhemmuuteen on helppoa kuin mikä!

”Raivarit ja vesitykset ennen luentoja tulivat myös niin tutuiksi, että päätin olla kevätlukukauden poissaolevana. Ja siinä samalla seuraavan syksynkin. Ja sitä seuraavan kevään.”

Seuraavana syksynä uskaltauduin luennolle Porthaniaan vauvan kanssa. Kuitenkin ”yllättäen” Lenni sai raivokohtauksen sopivasti Portsun aulassa vesittäen täydellisen suunnitelmani. Raivarit ja vesitykset ennen luentoja tulivat myös niin tutuiksi, että päätin olla kevätlukukauden poissaolevana. Ja siinä samalla seuraavan syksynkin. Ja sitä seuraavan kevään.

Keksin, että rauhoitan nyt tilanteen ja keskityn opintoihin myöhemmin lapsen ollessa vähän vanhempi ja hoidossa. Tuolloin odottelin myös sähköpostia HYY:n perheellisiltä, järjestöltä, jonka sähköpostilistalle olin listautunut “Tervetuloa jäseneksi” -ilmoituksen perusteella. HYY:n perheelliset muun muassa tukevat opiskelevia vanhempia, kuulemma. Paluupostia ei ole kuulunut.

“Ei sitä järjestöä ole ollut olemassa enää vuosikausiin. Ei siellä ole ketään vastaamassa viesteihin”, toteaa yhteiskuntapolitiikan opiskelija ja kolmen lapsen äiti Rea Glad. Olen saanut houkuteltua kahvin ääreen kiireisen opiskelijaäidin kertomaan minulle, miten yliopistomme huomioi opiskelevat vanhemmat. Rea sai nyt 13-vuotiaan esikoisensa fuksivuotenaan tietojenkäsittelytieteen opiskelijana, joten hänellä on yli vuosikymmenen kokemus vanhemmuuden ja opintojen yhdistämisestä.

Vuonna 2016 Rea oli yhteiskuntapolitiikan opiskelijoiden ainejärjestö Stigman opintovastaava. Tuolloin he huomasivat, että yliopistolla olisi kysyntää matalan kynnyksen tilaisuuksille – niin perheellisille kuin ei-perheellisillekin. Rea päätti muutaman muun opiskelevan vanhemman kanssa perustaa Kannun perheelliset -verkoston.

“Tarkoitus on järjestää lähinnä päiväsaikaan pidettäviä kahvitteluhetkiä, joissa vanhemmat voivat vaihtaa ajatuksia ja saada vertaistukea arjen haasteisiin. En tarkoita tapahtumia, joissa pitäisi olla lelukasa nurkassa, vaan tilaisuuksia, joiden ilmapiiri on salliva myös lasten läsnäololle. Suurin osa opiskelijoille suunnatuista tilaisuuksista kuitenkin on suhteellisen ilta-, ja alkoholipainotteisia”, Rea sanoo.

Olen täysin samaa mieltä Rean kanssa. Onhan se sanomattakin selvää, että opiskelijoista suurin osa on lapsettomia ja näin ollen on hyvinkin luontevaa, että yhteiset tilaisuudet osuvat iltoihin. Mutta miten lapselliset sitten voisivat verkostoitua?

“Juuri tämän vuoksi halusimme, että järjestämämme tilaisuudet osuisivat päiväsaikaan. Perheelliselle saattaa olla hankalaa enää lähteä illalla ulos, mutta verkostoituminen on silti tärkeää”, Rea pohtii.

Minä puolestani rohkenen avautua tässä yhteydessä hänelle yksinäisyyden tunteesta, joka on tullut kaveriksi nyt opintojen uudelleen aloittamisen jälkeen. Käytävillä ei tule enää tuttuja vastaan ja toisaalta tapahtumakutsuja satelee päivittäin helsinki.fi-sähköpostiin. Silti olo opiskelijana on joskus yksinäinen. Keskustelusta inspiroituneena päätän osallistua Kannun perheellisten tapahtumiin ja aloittaa verkostoitumisen sieltä.

Rea tunnustaa, että Kannun perheelliset ei ole kovinkaan aktiivinen ryhmä tällä hetkellä. Hän pyöritti toimintaa viime vuoden parin opiskelijan kanssa ja yritti saada jatkajaa tälle vuodelle.

”Itse en ole yliopistolla enää niin paljon ja alan tehdä gradua, joten olisi hyvä, että joku pidempään yliopistolla oleva ottaisi tämän tehtävän, Rea toivoo. Hän kertoo myös olleensa yhteydessä HYY:n kysyen, että olisiko heillä kiinnostusta lähteä pyörittämään jonkinlaista verkostoa. HYY:n perheellisten järjestö oli ollut hieman kankea byrokratioineen, joten Rean mukaan verkostotyyppinen toiminta voisi sopia tähän paremmin.

Hän kertoo myös hienon esimerkin lapsiperheiden etujen ajamisesta ja sanoista tekoihin -asenteesta. Pari vuotta sitten pakollinen Julkisoikeuden kurssi oli järjestetty ilta-aikaan. Rea kertoi ajan olevan mahdoton hänelle ja todennäköisesti muillekin lapsellisille. Niinpä hän lähetti muutamaan eri osoitteeseen – mukaanlukien varadekaanille – sähköpostia ja puhui toiveestaan, että tämä pakollinen kurssi järjestettäisiin myös verkkokurssina. Avoin yliopisto suhtautui suopeasti asiaan ja lupasi järjestää asian niin, että kurssi saadaan myös verkkoon kolmella lähiopetuspäivällä.

“Minulta kysyttiin, että riittääköhän tälle kurssille osallistujia. Sanoin vain, että todennäköisesti halukkaita on. Ja muutama minuutti sen jälkeen kun ilmoittautuminen aukesi, kurssi olikin täynnä”, Rea kertoo.

”Toisaalta hiljaa mielessäni kiitän ilmapiiriä, jonka aistin yliopistolla pörräillessäni lastenvaunujen kanssa.”

Mietin jälkeenpäin, että Rean kanssa keskustelu ei ollut ainoastaan informatiivista, vaan jollain tasolla myös terapeuttista. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun juttelin toisen opiskelevan vanhemman kanssa, vaikka palasin jo viime syksynä suorittamaan tutkintoni loppuun. Informatiivisuus kulminoitui kohdallani tietoon, että vanhemmat ovat oikeutettuja ottamaan lapsen luennolle mukaan. On sanomattakin selvää, että en ole viemässä sairasta tai kiukuttelevaa lasta luentosaliin, mutta silti: mikä helpotus!

Terapiaa keskustelu oli siksi, että tiedän, etten ole yksin ongelmieni kanssa, vaan todennäköisesti monet vanhemmat kokevat opiskelun samanlaisten asioiden kautta. Ajanhallinta, taloudelliset haasteet, lukurauha, läsnäolopakko ja verkostoituminen ovat niitä elementtejä, joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä. Esimerkiksi ennen lasta minulla oli mahdollisuus lukea tenttiin 24/7. Nyt pänttäys on jotain, mitä teen virka-aikana: maanantaista perjantaihin kello 08–16.30.

Lisäksi uutuutena on myös luentojen läsnäolopakko, joka tarkoittaa pakkoa olla läsnä. Kursseilla saatetaan sallia yksi tai kaksi poissaoloa, mutta sen ylittävä määrä tulee korvata lisätehtävällä. Toki ymmärrän vaatimuksen, sillä luentokurssin pitäisi varmistaa, että opiskelija myös oppii asiat. Mutta lapsen vanhemmalle tämä tuo haasteen, joka nostaa päätään muun muassa vesirokon, korvatulehduksen, enterorokon, flunssan tai vatsataudin myötä.

Toisaalta hiljaa mielessäni kiitän ilmapiiriä, jonka aistin yliopistolla pörräillessäni lastenvaunujen kanssa. Lennin kovaääninen höpötys ja taivastelu tietokoneiden määrästä ja hienoudesta Kaisa-talossa varmasti häiritsee muita, mutta saan silti osakseni lähinnä myötätuntoisia katseita. Olen varma, että muutkin tiedostavat sen, että olin vähintään pienen pakon edessä ottaessani pienen kaverin mukaan.

Ja eihän taidosta pitää kiinni deadlineista ole varmasti haittaa. Kuten sanottu, virka-aika on pyhitetty opiskelulle, sillä virka-ajan ulkopuolinen aika koostuu nykyään muusta. Se pitää sisällään puuron keittelyä, junaleikkejä, siivoamista, maatilakirjojen lukemista, lisää puuron keittelyä, junaleikkejä ja siivoamista. Ja nukuttamista. Suurta kiitollisuutta tunnen myös Unicafen (melkein) ilmaisia lounaita ja sopuhintaista kahvia kohtaan.

Niin lattea kuin sanonta ”se on oma valinta” onkaan, pitää se kohdallani paikkansa. Tiesin, että lapsen saaminen ja kasvattaminen kesken opiskeluiden ei tule olemaan helpoin vaihe elämässäni, mutta silti päätin tehdä toisin. Tämä elämänvaihe onkin rikas enkä vaihtaisi sitä pois. Toivottavasti tänäkin keväänä Valtsikan sisäpihalla on karnevaalit, sillä haluan näyttää pienelle kaverilleni tapahtuman, jossa hän melkein oli mukana.

 

Tutkain 1/2018 -printtilehdessä  Rea Gladin edustaman ainejärjestön nimi oli väärin. Nimi on korjattu verkkojulkaisuun.