Jaakko päätti lukion jälkeen olla menemättä armeijaan. Päätöstä seurasi satakahdeksankymmentäyksi päivää vankilassa. Nyt hän kertoo, miksi hän valitsi totaalikieltäytymisen.
Kirjoittaja halusi pysyä anonyymina.
Kuva: Kuvituskuva, Unsplash
“Tuntuu pahalta, mutta en mä voi muuta – teen vain työtäni.”
Oli kesä 2012 ja samainen syyttäjä oli hetkeä aiemmin vaatinut minulle 181 päivän ehdotonta vankeusrangaistusta siviilipalvelusrikoksesta. Odotimme tuomarin päätöstä salin ulkopuolella. Kun hetken päästä palasimme, sain juuri, mitä syyttäjä oli vaatinut.
Vielä lukiossa olin ollut asiaa juurikaan miettimättä menossa armeijaan. Jotkut ystävistäni olivat kyllä päättäneet mennä siviilipalvelukseen, mutta jostain syystä se ei tuntunut itsestäni mielekkäältä vaihtoehdolta. Luultavasti jo velvollisuutensa suorittaneiden kertomukset kahvin keittelystä ja juoksupoikana olemisesta eivät olleet vakuuttaneet minua. Pääasiallinen vuosi tyhjäntoimittamista velvollisuudesta valtiota kohtaan kuulosti suoranaiselta ajanhukalta.
Vasta aloitettuani opinnot kuulin ensimmäistä kertaa totaalikieltäytyjistä. Olin hämmästynyt siitä, että joku voisi Suomessa joutua vankilaan niin naurettavasta asiasta. Syyttäjän sanat kiteyttävät monen suomalaisen mielipiteen aiheesta. Useista tuntuu käsittämättömältä, että aseistakieltäytyjä joutuu vankilaan samalla, kun vaikkapa törkeästä pahoinpitelystä voi selviytyä ehdollisella.
19-vuotiaana minussa heräsi uho: ”Jos tästä joutuu vankilaan, niin totta vie menen sinne!”. Ensireaktion laannuttua jäin pohtimaan eri vaihtoehtoja. Periaatteessa opiskelijalla olisi ollut mahdollista löytää jokin mielekäskin siviilipalveluspaikka omalta alaltaan. Eräs ystäväni oli oppinut paljon vuodestaan kansallisen audiovisuaalisen arkiston siviilipalvelusmiehenä. Tästä havahtumisesta oli kuitenkin myöhäistä kääntyä poispäin. Mahdollisuus joutua mielipidevangiksi Suomessa oli havahduttanut minut tavalla, joka poissulki siviilipalvelukseen astumisen.
Vankilaan joutuminen mielipiteen takia oli minusta äärimmäistä vallan väärinkäyttöä valtiolta. Vaikka useat kansainväliset ihmisoikeustoimijat Amnestysta Euroopan ihmisoikeuskomiteaan olivat toistuvasti ilmaisseet Suomen valtion rikkovan totaalikieltäytyjien kohtelulla ratifioimiaan ihmisoikeussopimuksia, muutoksen mahdollisuutta ei ollut tuolloin näkyvissä. Tällaisessa tilanteessa voidaan puhua kansalaistottelemattomuudesta: valtion lakien tai niiden tulkintojen ollessa epäoikeudenmukaisia on kansalaisilla oikeus tai jopa velvollisuus asettua poikkiteloin.
Vaikka oma ensireaktioni liittyi ensisijassa tähän epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen, herätti se minut arvioimaan muitakin mielipiteitäni. Mitä kansalaisten velvollisuus puolustaa maataan tarkoittaa oikeasti?
”Olisivatko 1900-luvun hirveydet olleet mahdollisia maailmassa, jossa militarismilla ei olisi ollut sijaa?”
Jonathan Glover käsittelee teoksessaan Ihmisyys 1900-luvun moraalihistoriaa. Hän osoittaa konflikteista ja kansanmurhista löytyvät mekanismit, joilla kanssaihmisistä luodaan toisia ja heidän lähtökohtainen alempiarvoisuutensa jankataan yleiseen tietouteen manipuloimalla ja väärää tietoa levittämällä. Tämän jälkeen mitä hirveimpienkin tekojen suorittamisesta tulee kelle tahansa meistä mahdollista. Keskitysleireillä työskentelivät lapsiaan rakastavat perheenisät. 1900-luvulla kansalaistottelemattomuudelle olisi todellakin ollut tilausta.
Militarismi voidaan nähdä ryppäänä erilaisia aatteellisia asemia, kertomuksia ja käytäntöjä, joiden tehtävänä on luonnollistaa sota. Näin murhaaja on paha ihminen, jota tulee rangaista ja tappava sotilas urhoollinen isänmaan puolustaja. Tässä prosessissa erilaiset kertomukset kunniasta, nationalismista ja maskuliinisuudesta kietoutuvat yhteen. Monimutkaisen prosessin tuloksena valtiollinen väkivalta nähdään oikeutettuna ja erotettuna yksityisestä väkivallasta.
Antimilitaristi sen sijaan näkee molemmat perusteettomana. Olisivatko 1900-luvun hirveydet olleet mahdollisia maailmassa, jossa militarismilla ei olisi ollut sijaa?
Leikkikenttien pyssyleikkejä tuskin on mielekästä tai tavoitteenmukaista kieltää. Sen sijaan kansallisvaltioiden etujen perusteella oikeutettavaa väkivaltaa tulee aina vastustaa. Mielestäni tämä tarkoittaa välttämättä myös asepalveluksen ja siihen kytkeytyvän siviilipalveluksen oikeutuksen kyseenalaistamista. Valtiolla ei tulisi olla oikeutta pakottaa kansalaisiaan valmistautumaan toisten ihmisten tappamiseen. Antimilitaristin näkökulmasta siviilipalvelus tukee asepalvelusjärjestelmää ja siksi mahdollisuus kieltäytyä siitä on myös toivottavaa.
”Militarismin vastustaminen näyttää jatkuvalta kamppailulta: saavutetut voitot voidaan menettää yhdessä yössä.”
Käsiteltyäni kieltäytymiskirjeessäni elokuussa 2011 useita perusteita rikokselleni, päätin sen seuraavasti: ” Militarismin kitkeminen suomalaisesta yhteiskunnasta tulisi olla itsestään selvä päämäärä.” Näin tuolloin – kuten edelleen – kieltäytymiseni osana tätä laajempaa liikettä.
Sinänsä en idealisoi totaalikieltäytymistä enkä oikeastaan usko, että itsessään totaaliin meneminen on kovin tehokasta antimilitarismia. Monet totaalit ovat tehneet kieltäytymisestään vaikuttavampaa jakamalla siitä tietoa esimerkiksi kirjoittamalla blogia rangaistuksensa aikana tai antaen haastatteluja tiedotusvälineille. Totaalikieltäytymistä tärkeämpää onkin mielestäni pyrkiä nakertamaan militarismia pönkittäviä kertomuksia ja käytäntöjä kaikilla elämän alueilla.
Helmikuussa Helsingin hovioikeus antoi poikkeuksellisen päätöksen äänestystuloksella 4-3. Tuolloin totaalikieltäytyjä oli puolustuksessaan vaatinut yhdenvertaista kohtelua Jehovan todistajien kanssa. Hän oli toisin sanoen vaatinut, että hänen vakaumustansa olisi käsitelty samoin tavoin kuin uskonnollisista syistä kieltäytyvän. Vaikka muistelen asianajajani vedonneen puolestani kutakuinkin samalla tavalla, oli ilmeisesti argumentaatio tällä kertaa vakuuttavampi, koska rangaistusta ei langetettu.
Vaikka kyseinen päätös meneekin vielä korkeimpaan oikeuteen, on se suurin edistysaskel totaalikieltäytyjien kohtelussa sitten vuonna 1987 Jehovan todistajat asevelvollisuudesta vapauttavan lain voimaantulon jälkeen. Antimilitaristille vapautuslain mahdollinen laajentaminen koskemaan muita aseistakieltäytyjiä olisi tietysti voitto.
Puolustusministeri Jussi Niinistö kuitenkin reagoi heti päätökseen aloittamalla selvityksen Jehovan todistajien vapautuslain kumoamisesta.
Militarismin vastustaminen näyttää jatkuvalta kamppailulta: saavutetut voitot voidaan menettää yhdessä yössä. Kestävämpien voittojen toivossa tuleekin kaivaa maata mahdollisimman laajalta. Kannustaa muita kieltäytymään aseista ja kyseenalaistaa militarismi arkielämänsä valinnoilla. Toivon mukaan näin saamme lapioitua mullan tulevaisuuden kansanmurhien perustuksien alta. Ennen kuin on taas liian myöhäistä.
