Somenatiivit, näppäimistösoturit, twitter-kampanjat, trollit, uudet areenat ja kaikukammiot ovat kulttuurivaikuttamisen tätä päivää. Päätöksenteossa internetin potentiaali on kuitenkin vasta muotoutumassa. Miljoonilla klikkauksilla on voimaa tuoda asioita esille, mutta riittääkö potku poliittisiin muutoksiin saakka?

Teksti: Sofia Nevalainen

Kuvitus: Ada Kangas

Julkaistu alun perin 29.12.2017

Me too. Jollet ole viime viikkojen aikana elänyt täysin sosiaalisesta mediasta vapaata elämää, yhdistät nämä kaksi sanaa seksuaaliseen häirintään. Hollywood-tähti Alyssa Milano sinkautti #MeToo:n viraaliksi ilmiöksi, mikä kannusti muita häirintää kokeneita henkilöitä paljastamaan omat kokemuksensa ja siten osoittamaan ongelman laajuuden. Yhtäkkiä koko internet kohahti. Jo yhden yön aikana tuhannet somettajat ympäri maailman tuuttasivat Facebook- ja Twitter-statuksiinsa #MeToo:ta. Tabu oli kaikkien huulilla. Maailmaa muutettiin, vai muutettiinko?

Oxford English Dictionary määrittelee termin clicktivism vähäistä sitoutumista vaativaksi matalan kynnyksen toiminnaksi, jonka tavoitteena on ajaa poliittista tai yhteiskunnallista asiaa internetissä. Yleisin kliktivismin muoto on some-kampanjointi. Viraalisuus, eli nopeasti suosituksi tuleminen verkossa, on yleensä jokaisen some-kampanjan onnistumisen mittapuu. Nopeasti leviävä ilmiö kiinnostaa myös perinteistä mediaa ja uutisointi tuo kampanjalle julkista lisäarvoa.

Ristikkomerkki eli hashtag vakiintui 2000-luvun lopun Twitterissä some-kampanjoinnin tunnuspiirteeksi. Sen ympärille kampanjoille luodaan ikään kuin oma brändinsä tunnussanojen avulla. Tägiä on helppo jakaa eikä se vaadi osallistujilta merkittävää henkilökohtaista panosta. Some-kampanjan vauhdikkaalla brändäyksellä on myös kääntöpuolensa. Napakat julkilausumat ja yksinkertaistetut sanomat nostavat agendaa tehokkaasti esille, mutta pelkistetyt viestit eivät välttämättä anna suurelle yleisölle eväitä asioiden syvempään ymmärtämiseen. Vallitsevaan kulttuuriin voi hyvinkin vaikuttaa hashtageja viljelemällä ja polttavan aiheen näkyvyyttä nostamalla, mutta esimerkiksi poliittisen muutoksen eteen vaaditaan edelleen vaikuttamistyöhön sitoutuneiden yksilöiden ja ryhmien jatkuvaa osallistumista ja perehtyneisyyttä.

Some-kampanjaan osallistuminen antaa kliktivistille tunteen siitä, että hän on kantanut kortensa kekoon yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvana aktiivisena kansalaisena. Mitä enemmän jakoja, tykkäyksiä tai kommentteja kliktivisti päivitykseensä saa, sitä voimakkaampi on onnistumisen tunne. Tunne on kuitenkin petollinen. Kliktivisti voi tulla kuulluksi, mutta ei kuunnelluksi – ja näiden käsitteiden ero on merkittävä. Somessa tavallisellakin kaduntallaajalla on mahdollisuus nostaa asiansa julkiseksi puheenaiheeksi. Viraalilla päivityksellä voi saada aikaan muutaman päivän, viikon, tai jopa kuukauden säpinän, mutta päivitys voi painua yhtä nopeasti unholaan. On hyvin todennäköistä, että mielipiteen kylmä kohtalo on lopulta hukkua bittiavaruuteen muiden huutojen sekaan, ellei mielipiteen lausujana sitten satu olemaan tiiviisti seurattu julkisuuden henkilö. Tästä näkökulmasta some-kampanjan onnistumista ei ole siis hedelmällistä arvioida pelkästään näkyvyyden tasolla.

Käsi ylös – kuinka moni muistaa #WhenIwas-kampanjan? Kyseinen kampanja kohahdutti jo vuoden 2016 keväällä hyvin samankaltaisella sisällöllä kuin millä #MeToo -kampanja pyörii nyt. #WhenIwas:in tarkoituksena oli paljastaa, kuinka nuoressa iässä seksuaalista häirintää oltiin ensimmäisen kerran koettu ja sitä kautta tuoda esiin valitettavan ilmiön arkipäiväisyys. Arka aihe nostettiin tikunnokkaan hetkeksi, mutta julkinen keskustelu lipui pian muihin aiheisiin, kunhan kokemuksilla oltiin ensin mässäilty mediassa riittävästi. Nykyinen lainsäädäntö ottaa huomioon ainoastaan fyysisen koskettelun eikä häirinnän muita muotoja. #WhenIwas -kampanjassa esiin nostetut näkökulmat koskivat enimmäkseen esimerkiksi sanallista häirintää, jonka kohdalla seksuaalisen häirinnän rajanvedot ovat hankalammin tehtävissä. Muutosesityksiä lainsäädännön tiukentamisesta ei silti Suomessa nähty.

Näiden kahden kampanjan suora rinnastaminen on hankalaa, sillä niissä on selviä eroja. Ensinnäkin, #MeToo lanseerattiin julkisuuden henkilön kautta, minkä vuoksi kampanja sai taakseen nopeasti muita hyvin tiiviisti seurattuja henkilöitä. #WhenIwas taas oli Everyday Sexism -verkoston luoma kampanja, jonka takana oli Hollywood-näyttelijöitä vähemmän tunnetumpi henkilö – kirjailija Laura Bates. Maailmanlaajuinen kampanja syntyi yksittäisten, omia kokemuksiaan kollektiivisesti ilmi tuoneiden kansalaisten voimin. Toisekseen, #MeToo -kampanja on ravistellut julkista keskustelua täysin eri mittaluokissa siitäkin syystä, että sen kautta on nostettu seksuaaliseen häirintään syyllistyneiden nimiä esiin. Tuottaja Harvey Weinstein ja näyttelijä Kevin Spacey ovat silmäätekevinä olleet omiaan keräämään lisänäkyvyyttä kohu-uutisoinnille. Kolmanneksi, #WhenIwas -kampanja rakentui häirinnän uhrien ympärille. Nyt seksuaalisen häirinnän kasvoina toimivatkin syylliset.

Suomessa #MeToo-kampanjan äänekkäin vaihe vaikuttaa tässä vaiheessa olevan laantumaan päin. Naapurimaassamme Ruotsissa kampanja on sen sijaan paisunut kokonaan eri mittasuhteisiin. Tuhannet ihmiset ovat osoittaneet mieltään kaduilla ympäri maata. Ahdistelusyytösten perusteella on käynnistetty eri organisaatioiden sisäisiä tutkintoja ja irtisanottu merkittävissä asemissa olevia henkilöitä, kuten esimerkiksi Ruotsin yleisradioyhtiö SVT:n päällikkö. Pääministeri Stefan Löfven on ottanut omassa puheenvuorossaan esille lakimuutoksen tarpeellisuuden.  Ruotsissa some-kampanja on siis jättänyt merkittävän jäljen julkiseen keskustelukulttuuriin ja tuonut aiemmin vaietun aiheen jopa kärkipoliitikkojen asiaksi.

Lyhyellä aikavälillä some-kampanjoiden lopullista jälkeä on vaikea arvioida. On kuitenkin selvää, ettei sosiaalisen median roolia yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa tule vähätellä. Vihreiden Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja vuonna 2012 myllersi vahvasti sosiaalisessa mediassa ja onnistui viemään altavastaajapuolueen ehdokkaan vaalien toiselle kierrokselle. Tasa-arvoista avioliittolakia ajanut Tahdon2013-kampanja aktivoi somessa ympärilleen kokonaisen kansanliikkeen yhden asian puolesta. Se on samalla Suomen historian ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kansalaisaloite, joka tuli hyväksytyksi eduskunnassa.

Politiikan tutkijat ovat huomioineet jo pitkään sen, etteivät nykyajan kansalaiset ole kiinnostuneita puolueiden jäsenkirjojen omistamisesta tai sitoutumisesta pitkäjänteiseen poliittiseen toimintaan. Demokratiatutkija Pierre Rosanvallon puhuu vastademokratiasta, jolla hän tarkoittaa poliittista toimintaa virallisen politiikkajärjestelmän ulkopuolella. Rosanvallon ei pidä vastademokratiaa kumouksellisena voimana, vaan pikemminkin edustuksellista demokratiaa täydentävänä osallistumisen muotona.

Some-kampanjoissa piilee varmasti kasvualusta uuden sukupolven vastademokraattiselle osallistumiselle, mutta samalla on huomioitava, että sosiaalisen median rooli todellisen muutoksen tekemisessä on enemmänkin välineellinen. Kliktivistit voivat omalla toiminnallaan olla edelläkävijöitä ja jättää jälkensä esimerkiksi sosiaaliseen muutokseen tukemalla julkisesti muutosta edistäviä kampanjoita. Päätökset muotoillaan ja nuijitaan kuitenkin edelleen virallisen poliittisen järjestelmän sisäpuolella. Vaarana on, että tulevaisuudessa päätöksenteko on entistäkin pienemmän kansanosan käsissä, mikäli kliktivismi ei onnistu sitouttamaan kansalaisia osallistumaan myös perinteiseen politiikkaan.