CARL / FRANK / LÖS CREW:

IT’S FOR ME AND THOSE WHO KNOW

Teksti: Kaisa Pakarinen
Kuvat: Ronya Hirsma

Carl

Tykkään ajatuksesta, että niin kauan kuin ihmisillä on ollut yhteisöjä, ovat ne jättäneet merkkejä ympäristöönsä. Tykkään, että ihmisen kädenjälki näkyy.

Mietin paljon sitä, millainen rooli graffitilla olisi mun ideaaliyhteisössä. Yritän kuitenkin omalta osaltani osallistua siihen, että tää maailma menis eteenpäin. Graffitit on mulle omanlaisensa moraaliharjoitus: ne laittaa mut miettimään, mihin maalamista pidän oikeutettuna ja miksi.

Esimerkiksi sähköboksin buffaaminen [pois pyyhkiminen] on todella naurettavaa. Eka piirrän paikkoihin, jotka ei haittaa ketään ja sit käytetään veronmaksajien rahoja siihen, että ne putsataan pois. Se tuntuu tosi järjettömältä ja otankin sellaiset buffaukset henkilökohtaisena loukkauksena.

Hasse

Junnuna katselin autosta, kun motarinvarret oli täynnä graffitteja. Myös meidän lähirannalla oli yhdessä kontissa piissi, jota mä aina katselin. Siitä se koko juttu lähti, halusin itsekin kokeilla. Eka kokeilin paperille, sitten tägäsin koulun vessan seinään. Siitä se vaan lähti eteenpäin, koko ajan vaan enemmän ja isompaa.

Toissa vuonna mulla oli tavoite tehä tägi päivässä. Ihan sama mihin mä meen, heitän vähintään sen yhen tägin. Esimerkiksi kilometrin matkalle junalta treeneihin tulee vähintään 5–10 tägiä joka viikko, joka maanantai tulee lisää.

Nyt kun meen Turun motaria pitkin ja siellä on parit mun omat piissit, katon niitä ja mietin, että siel ne menee ja näyttää hyvältä. Toivon, että jossain siinä ruuhkassa, jossa menee autoo auton perään, siel ois mahollisesti jonkun auton takapenkillä ehkä joku pikkupoika, joka kattoo samalla tavalla kuin mäkin sillon, että vitsit ois siistii tehä noita. Se motivoi mua.”

Grue

Ite ainakin tykkään siitä, että näen sen mun työn päivänvalossa. Tekeminen on hauskaa, mut niin on myös valmiiden töiden katseleminen. Ei mua oikeestaan kiinnosta tykkääkö joku muu siitä. Tai on se hienoo, jos joku tykkää, mut oikeestaan mä teen niitä vain itelleni.

Varsinkin tägääminen on tosi addiktoivaa. Ei niin, etteikö siitä pääsisi irti, mut se on vaan tosi hauskaa. Eka on vähän maaginen fiilis, kuumottaa ja miettii mitä vois käydä. Mut sitten kun on vetäny ekan viivan ja alkaa fillaa, niin ei sitä sit enää mieti. Adrenaliini siinä on se, mihin siinä jää koukkuun.”

Frank

Se on mulle jonkinlainen harrastus tai oikeestaan elämäntapa. Aloitin maalamisen yksin ja aluksi sainkin olla pitkään itsekseni. Sitten tapasinkin maalatessa muita ihmisiä ja aloin saamaan niiltä maalaamisen kautta hyväksyntää. Niistä ihmisistä tuli mun lauma. Luulen, että kaikki ihmiset haluu kuuluu johonkin. Nyt graffitipiirit on mun ystäviä, ne on mun perhe. Nykyään kaikki mitä teen, liittyy jollain tavalla graffitiin. Tää on ollu mulle yks merkittävimmistä väylistä rakentaa mun identiteettiä.

Graffiti-näyttely HAMissa 9.9.2018 asti.

 


Töhryjen takana

Arjen taidetta vai silkkaa ilkivaltaa? Vaikka suurin osa tägeistä ja piisseistä vielä ilmestyisikin luvatta seinille, on graffiti taidemuotona matkalla kohti salonkikelpoisuutta. Tekstissä pureudutaan graffitin olemukseen.

Teksti: Eetu Nisula

Graffitiin liittyy vahvoja asenteita puolesta ja vastaan. Ennakkoluulojakin. Mystiikkaa. Graffitista tuntuu olevan tulossa yhä hyväksytympi taidemuoto sen siirtyessä hiljalleen siltojen alta gallerioihin ja taidenäyttelyihin. Pääkaupunkiseudulla on järjestetty useita näyttelyitä, jotka valottavat kyseenalaisen taidesuuntauksen ilmiöitä.

Mitä “töhryjen” takana on? Johtuuko graffitin huono maine pelkästään sen laittomasta luonteesta ja usein epäedustavasta esiintymisympäristöstään? Nyt on aika irtaantua hetkeksi tutuista ja turvallisista, ehkä jo aikansa eläneistä ajatusmalleista ja heittää ne narikkapaikalle, joka aivan liian usein on koko aivoille varattuna. Seuraa asiaa graffitista.

Alussa olivat nuorukainen, kaupunki ja kynä. Hänet tunnettiin New Yorkissa 1960-luvun loppupuolella nimellä JULIO 204, tosin “tuntea” tulee tässä ymmärtää eri tavoin. Nimimerkin ilmestyminen oli sinänsä ainut merkki hänen olemassaolostaan.

Legendan mukaan graffiti on saanut alkunsa näihin aikoihin, kun persoonana tuntemattomaksi jäänyt Julio alkoi kirjoittamaan nimimerkkiään Manhattanilla 204. kadun seudulle, hänen kotikulmilleen, reviirilleen. Pian eri nimimerkkejä alkoi ilmestyä lisää ympäri kaupunkia lyhtypylväisiin, jäätelöautoihin, metron penkkeihin ja paneeleihin – mihin vain. Wraittereita eli graffititaiteen harjoittajia ilmaantui lisää, markerit suhisivat ja kannut kolisivat.

Vuosituhat vaihtui näpit maalissa ja graffiti on levinnyt maailmanlaajuiseksi ilmiöksi. Aluksi Julio kirjoitti nimensä vaatimattomasti manhattanilaiseen lyhtypylvääseen, ja nyt vuonna 2018 suomalainen EGS on kansainvälisesti tunnustettu taiteilija, jonka suosiota niittänyt näyttely päättyy juuri Helsingin Taidehallissa. Näihin aikoihin tulee kuluneeksi 50 vuotta graffitin ensiaskeleista, ja vuosikymmenten mittaan paljon on muuttunut. Silti viime kädessä kyse on kirjaimista, jotka antavat kasvot tekijälleen.

ERILAISET GRAFFITISTIT

Ollaan sitten wraittereita tai vandaaleja, graffiti on yhteistyötä. Graffitissa on kyse toisten wraitterien kanssa keskustelusta, vaikkei kasvotusten nähtäisikään. Graffiti on kilpailua toisten kanssa laajemmasta näkyvyydestä esimerkiksi tägien ja throwupien muodossa tai yksinkertaisesti raikkaammista piisseistä ja komeammasta kädenjäljestä. Kilpailun idea on näyttää muille wraittereille niin sanotusti närhen munat.

Omanlaisensa vieraskirja Helsingin Eirassa. 2018. (Kuva: Noora Kosunen)

Niin näkyvyyden tavoittelu kuin ilmiön sosiaalisuus ja kilpailullisuus korostuvat crewien kohdalla, jotka muodostuvat toisiaan arvostavista graffitimaalareista. Tällaisia syndikaatteja syntyy varmasti lukuisista eri syistä, mutta on syytä huomioida, että kyseessä on harrastus siinä missä muutkin. Yhteinen kiinnostuksen kohde yhdistää ihmisiä.

CKR, Helsinki, 2018. (Kuva: Noora Kosunen)

Graffitiskene pitää sisällään erilaisia harrastajia. Wraitterit pitävät uskollisesti rakastamaansa kulttuuria pystyssä niska limassa ja sormet inkissä. Tekemisestä graffitissa on luonnollisestikin kyse. Kaikki maalaavat eivät kuitenkaan ole pelissä samalla tavalla: toisille tärkeintä tuntuu olevan graffitin määrä, toisille taas laatu.

Joukkoon mahtuu myös graffitityylin harjoittajia, jotka eivät mene pää kolmantena jalkana pitkin seiniä. Sketsaamiseen eli paperille luonnosteluun panostetaan siinä missä seinille syntyviin piisseihinkin, minkä vuoksi huopakynin taiteillut työt voivat olla näyttäviä sellaisenaan. Olisiko juuri graffitin laatua arvostavien wraittereiden joukosta ponnahtanut ajatus sketsaamisesta?

Pelkkää sketsausta voikin pitää jo yksistään graffitiskenen sisäisenä lahkona, vaikka tiukka rajanveto onkin sekä hankalaa että tarpeetonta. Valmis luonnos siirtyykin usein paperilta seinälle. Joka tapauksessa graffitiharrastajien joukossa on myös henkilöitä, jotka keskittyvät pääasiassa paperille piirtämiseen. Yksi sanoisi paperille piirtämisen olevan graffitista erotettava asia, kun toinen taas pitää sketsaamista ehdottomasti graffitina huolimatta siitä, että se ei ilmene samalla tavalla raideliikenteen harjoittajien kalustoa koristamassa.

Valokuvaajat ovat myös olleet oleellisesti mukana graffitipiireissä. Kamerat ja maalit kuuluvat yhteen ennen kaikkea käytännöllisistä syistä: upeat piissit on saatava talteen ennen buffaamista eli pois pesemistä. Valokuvat siis siirtävät piissit ajasta ikuisuuteen, koska myöhemmin tarkat linjat ja väriloisto voivat olla viranomaisten ja kemikaalien yhteistyöllä lopullisesti tuhottu. Uniikit graffititeokset ovat luonteeltaan paikallisia, joten valokuvaajien ansiosta työt ovat saatavilla laajemmalle yleisölle, kun otos voidaan kiikuttaa tai lähettää minne tahansa. Näin ajateltuna valokuvaajilla on miltei omnipotentti kyky siirrellä teoksia neliulotteisessa aika-avaruudessamme.

Mitä tussin kärki, kannun suutin tai valokuvat koettavat kantajansa avustamina ilmaista? Niiden hahmottelemien grafeemien eli kirjainten, numeroiden ja muiden välimerkkien käsittämä kirjoitusmerkkien kokoonpano yhdessä erilaisten hahmojen ja kuvattujen tapahtumien kanssa muodostavat piilotettuja merkityksiä.

GRAFEEMIEN TAKANA

Moderni graffiti on monenkirjavaa, mikä on ymmärrettävä laajimmassa mahdollisessaan merkityksessä. Helmiäishohtoisuuden, okranvärisyyden, purppurakukkaisuuden ja yleensä ylivedon polykromaattisuuden lisäksi graffitia ovat myös usein yksiväriset tägit, jotka olivat suosittuja skenen alussa ja ovat sitä yhä edelleen, mikäli silmiään on uskominen. Tägit ovat usein yksittäisiä sanoja, joista ilmenevät luojansa kalligrafiset kyvyt. Jo aiemmin mainitut piissit puolestaan saavat tägejä yksityiskohtaisemman asun, jonka muodostaminen ottaa oman aikansa. Tämän vuoksi työn aloittamisen ajankohta on syytä valita tarkoin.

TRAMA, Turku, 2018. (Kuva: Eetu Nisula)

Kummankin edellä mainitun kirjoitusasun keskiössä ovat usein abstrahoidut kirjaimet ja merkit, jotka muodostavat niin akronyymejä, sanoja kuin lauseitakin. Kirjaimista koostuvan graffitin – joiden muuten tässä tarkoituksessa niin leikkisästi kuin kielitieteellisestikin voisi sanoa koostuvan grafeemeista – olennainen ulkoasullinen seikka on kirjainten kompositio, niiden muodostama sommitelma. Lisäksi graffitiksi usein mielletään sapluunoin toteutetut työt, joiden kiistatta tunnetuin tekijä lienee Banksy.

Banksyn työt ovat usein yhteiskunnallisesti kantaaottavia, kuten kuvan lontoolainen pankkiautomaatti käymässä käsiksi tyttöön. Pikkulinnut kertovat, että Banksy vaihtoi vapaalla kädellä työskentelyn sapluunoihin, koska jälkimmäisillä toteutus vie vähemmän aikaa. Mene ja tiedä, mutta nopeus voi usein olla ratkaiseva tekijä.

Yleisesti ottaen graffiti on siis kaikkea vulgaariksi luonnehdittavista yksittäisistä sanoista aina erittäin huoliteltuihin seinämaalauksiin, joissa kirjainten lisäksi tavataan hahmoja. Huomionarvoista graffitissa on signeerauksen poikkeuksellisen suuri rooli, joka toisinaan on teoksen itsetarkoitus. Aliaksen näin röyhkeä esiin tuominen on graffitin tapauksessa enemmän kuin ymmärrettävää: puumerkki symboloi muutoin kasvotonta maalaria.

PLAYn piississä hahmo ottaa kirjaimen paikan. Turku, 2018. (Kuva: Eetu Nisula)

Aiemmin mainitun EGS:n innovatiivinen ja graffitin monimuotoista luonnetta ansiokkaasti ilmentävä työ Shadrach, Meshach, Abednego (I–VI) onnistuu vielä kaiken kukkuraksi nostamaan hattua graffitin perustalle. Pelkän nimen ja työn takana on piilotettuna jokin tarina tai koukku, kuten graffitissa on tapana.

EGSin työ välittää kertomuksen, joka vie katsojan tulkintatavasta riippuen joko Kristusta edeltäneen ajan Babyloniin tai parinkymmenen vuoden takaiselle Mäkelänkadulle Helsingin Vallilaan.

Vanhan testamentin versio kertoi, että kolme miestä Babylonin maakunnan hallinnosta, Sadrak, Mesak ja Abednego kieltäytyivät kumartamasta kultaista kuvapatsasta, jonka kuningas Nebukadnessar oli pystyttänyt. Tästä kimpaantuneena kuningas käski heittämään nämä rienaajat kuumaan uuniin, mutta usko omaan totuuteen eli Jumalaan esti heidän kuolemansa. Loppupeleissä miehet eivät satuttaneet itseään lainkaan ja saivat vielä kuningas Nebukadnessarilta myönnytyksenä entistä enemmän valtaa ja hyväksynnän jumalalleen.

Mäkelänkadun poppelit EGSin käsittelemänä. (Kuva: Tero Jussila)

HELSINKI REMONTISSA

Kaksoisvirranmaan hallinnollisen keskuksen tapahtumien yhdistäminen graffitiin tavalla tai toisella ei suinkaan ole tavallista. Toisin on Suomen hallinnollisen keskuksen, Helsingin, laita.

Graffiti rantautui pääkaupunkiin 80-luvun puolivälissä median yhtenäistämän hiphop-kulttuurin mukana, jolloin uutta taidesuuntausta pidettiin jopa virkistävänä, vaikka suosio ei tavoittanutkaan laajempia kansankerroksia. Helsingin kaupungin liikennelaitos peräti tilasi töitä somistamaan Kontulan metroasemaa. Näin kaupunki toivoi luvallisten graffitien rajaavan lainvastaista toimintaa. Seuraavalla vuosikymmenellä graffitia pidettiin jo silkkana ilkivaltana ja nuorison vandalismina.

Tuolloin ennen luvattomatkin maalaukset saivat olla paikoillaan pitkän aikaa eikä niitä buffattu samantien pois. Osittain touhun luvattomuus olikin sen suola nuorille wraittereille ja näin graffiti valtasi kanvaksensa niin julkisten kuin yksityistenkin rakennusten kyljistä. Hyvin suosittua oli myös julkisen liikenteen kalusto sekä ulko- että sisäpuoleltakin.

Alun perin vuonna 1991 maalattu “Räsynukke” oli vielä paikallaan Pasilan galleriassa 25 vuoden kuluttuakin. Nykytilasta ei ole enää tietoa, koska tunnelin rakennustyöt peittävät alueen. Graffitit ovatkin saaneet olla pitkään paikoillaan siellä missä tavallisesti kukaan niitä ei näe. (Kuva: Eetu Nisula)

Kauneus oli tällöinkin ehdottomasti katsojan silmissä. Graffitin vastainen liikehdintä alkoikin 90-luvun puolivälin tienoilla Helsingin Mäkelänkadulta, joka tuohon aikaan oli sattuneesta syystä kaupungin maalatuinta aluetta. Kiertoilmaisua käyttäen katua vierustavat talot olivat luonnontilaistuneet, mikä johti paikallisten taloyhtiöiden oikeutettuun kiivastumiseen. Onhan selvää, että maalien poistaminen maksaa. Kiristynyt tilanne johti enemmän tai vähemmän organisoituun katupartiointiin, jonka tarkoitus oli narauttaa maalaajat työn touhussa.

Helsingin kaupunki, VR ja HKL aloittivat vartiointiliikkeiden ja virkavallan avustamana noitavainon, joka tunnettiin Stop Töhryille -kampanjana. Liikkeen idea oli asettaa tiukka nollatoleranssi ilkivallalle, jona graffiti eri esiintymismuodoissaan nähtiin. Kampanjan tuloksena graffiti väheni, missä mielessä voidaan puhua eräänlaisesta epookin lopusta suomalaisessa graffitihistoriassa, mutta mistään kuoliniskusta ei ollut kyse.

Tämän vuoksi tapahtumien todellisia merkityksiä on syytä ajatella myös itse maalaajien näkökulmasta. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että esimerkiksi aikuisuuden ja opiskelijaelämän lähtökohdat ovat heikot, kun maksettavaksi lankeaa suhteettoman kokoisia vahingonkorvauksia jo elämän alkutaipaleella. Lisäksi kiinniottojen yhteydessä tapahtui epäiltyjen pahoinpitelyjä, mikä on tietysti aivan pimeää. Voimakeinojen käyttö oli omiaan vain pönkittämään keinotekoista ylivaltaa, koska rikkeestä ei aiheutunut mitään akuuttia hätätilaa. Samaan syssyyn on syytä painottaa, että kyseenalaista rangaistuksissa oli niiden suhteettomuus rikkeen vakavuuteen nähden.

Maalaamista on perusteltu muun muassa ajan nuorten sosioekonomisen aseman heikkoudella. Lisäksi sinänsä osuvasti esitetty kysymys on, usein itse maalaajien piiristä, että eikö kyse ole loppupeleissä ihmisten välisestä viestinnästä? Perimmäisessä mielessä niin yritysten ripustamat mainokset kuin graffititkin kustantaa kansalainen joko kuluttajana tai veronmaksajana. Kumpikaan osapuoli ei kysele turhia lupia maksajilta ja niitä tuskin saisikaan: mainontaa nykyisessä kattavuudessaan moni haluaisi mieluummin rajoittaa kun taas graffitista kaikki eivät välitä. Taide tavallisesti jakaakin mielipiteitä. Tässä mielessä graffiti näyttäytyy myös kannanottona, mitä se ehdottomasti onkin.

Vuonna 2008 kymmenen vuotta kestänyt kampanja lopulta tuli tiensä päähän. Ehkä sen sisältämän toiminnan laajuus nähtiin jo tarkoituksettomaksi. Graffiti on kuitenkin jäänyt enemmän tai vähemmän osaksi Helsingin katukuvaa ja on sitä yhä, joten joidenkin asioiden pelkkä kieltäminen ei riitä. Nollatoleranssin hampaattomuudesta onkin Suomessa kokemusta jo ennestään. Lähes sata vuotta sitten alkanut kieltolaki kumoutui reilun kymmenen vuoden taipaleensa jälkeen.

GRAFFITIN SUUNTA

Graffiti on monestakin syystä kiistanalainen taidemuoto, mutta ennen kaikkea se on ollut monissa muodoissaan laitonta. Tänä päivänä graffitityyliä esiintyy kuitenkin myös paljon laillisessa muodossaan kuten paperilla, kanvaksella, graffitille tarkoitetuilla seinillä ja jopa tilaustöinäkin. Unohdetaan siis hetkeksi graffitin laittomuus ja keskitytään ilmiön maineen sijasta sen kykyyn herättää tunteita niin tekijässä kuin katselijassa.

Graffiti on itseilmaisua ja kannanottoa siinä missä valokuvataidekin, jota taiteen salonkien portinvartjat pyrkivät pitkään pitämään korkeataiteen ulkopuolella. Nykyään vähintäänkin modernin taiteen piirissä valokuvataide on kiistaton osa-alue. Näin kuitenkaan ei ole ollut vielä kovin pitkään, sillä asemansa se on Suomessa vakiinnuttanut vasta 1970-luvun loppupuolella, vaikka Cajander, Inha ja Brander katselivat maailmaa etsimen läpi jo aikapäiviä sitten. Joku lukijakin asettanee rajansa niin kutsutun korkeataiteen ja modernin taiteen välille samalla pitäen järkähtämättömästi graffitia silkkana degeneraation ilmentymänä. Graffiti herättää syystäkin ristiriitaisia tunteita taideväen joukossa, mutta valokuvataiteen tapaan graffititaide lienee myös tiellä kohti salonkikelpoisuutta.

Legendan mukaan kirjailija Aino Kallas lausui taannoin: ”Jos joskus uskallettaisiin korottaa valokuvaus taiteitten pyhään sisaryhteyteen, niin olisi Into Inhallakin siihen osuutensa ja ansionsa.” Myös aerosolilingvistiikan takana on tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet ilmiön yleiseen hyväksyttävyyteen. Graffitinäyttelyitä järjestetäänkin nykyisin gallerioissa ja museoissa ympäri maailmaa. Suomessa näyttelyitä on pidetty ainakin Helsingin Taidehallissa, HAMissa ja Vantaan Artsissa.

Helsingin Suvilahden kaltaiset alueet ovat omiaan graffitille. Värikkäät työt elävöittävät muuten tympeää ympäristöä. (Kuva: Noora Kosunen)

Graffiti on kehittynyt niin tyylinsä kuin asemansakin puolesta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kyse ei ole enää pelkästään canis lupus familiarisillekin ominaisesta tavasta merkata reviiriään, vaikka perinteet ovatkin ilmiöön syvälle juurtuneet. Laittomuus on toisille osa graffitin viehätystä. Se ei silti vähennä taiteeksi tarkoitettujen teosten arvoa, jotka objektiivisesti silmäiltynä voivat toden totta koristaa kaikkea aina harmaista betonivalleista ja siltojen alusista taidenäyttelyihin. Kysehän on loppupeleissä siitä, mitä taiteeksi koetaan.

Mikäli taiteen tekemisen kriteerit ovat ennalta sovitut ja niitä täyttämätön ihmisen mielenmaiseman ilmaisu on sysättävä taidekentän ulkopuolelle, ollaan menossa takapuoli edellä puuhun. Eikö graffiti ole taidetta ja tekemistä siinä missä muutkin? Oli se sitten muun muassa abstraktia hahmottamista, ajoitusta, esteettisiä elementtejä, kalligrafista silmää, kannanottoa, kehonhallintaa, omistautumista, suunnitelmallisuutta, tarkkuutta ja vakaata kättä edellyttävää – näin päällimmäisiä mainitakseni.