Kirjoittaja: Katri Leppälaakso

Kuvitus: Lumikukka Johansson

“En tiedä, musta se olis vaan outoa, että tänään mun kumppani olis mun kaa, ja eilen se olisi ollut nuolemassa jonkun toisen *******.”

“No, kaikkea nyt ei vaan voi saada tavallisessa suhteessa. Ei, en ole kyllä kumppanille kertonut.”

“Olet vielä nuori. Kyllä toi sit muuttuu, kun löydät sen oikean.”

“Musta tuntuu, että sä olet vaan jotenkin traumatisoitunut.”

“Toivottavasti sä löydät jonkun sellaisen, jonka kanssa sä haluat olla oikeesti.”

Katri Leppälaakso pohtii esseessään kriittisestä feministisestä näkökulmasta monogamian, patriarkan ja uusliberalismin vaikutuksia ihmissuhteiden ja rakkauden hierarkkiseen arvottamiseen.

Ajatus jostakin muusta vaihtoehdosta kuin monogamiasta, eli yksiavioisesta suhteesta herättää joissakin siihen tottuneissa ristiriitaisia tunteita, äärimmillään jopa järkytystä ja kuvotusta. Minä, kuten monet muut meistä kasvoin Austenin, Brontën ja Disney-elokuvien maailmaan, jossa ainoa mahdollinen, todellinen rakkaus voi tarkoittaa vain heteroseksuaalista, seksuaaliseen ja romanttiseen yksinoikeuteen perustuvaa suhdetta, jonka multihuipentuma on monogamian institutionalisoitunut muoto, avioliitto. Lopulta lukemattoman monet tunnit erilaisten romanttisten kulttuurituotteiden äärellä saivat minut vakuuttumaan siitä, että ihmissuhteiden kuuluu olla tietynlaisia, jotta niiden voidaan katsoa perustuvan todelliseen rakkauteen. 

Sellaisessa pikkukylässä, jossa minä asuin ei olisi tullut kuulonkaan harjoittaa mitään moniavioisia lankeemuksia. Ei vaikka ei olisi edes ollut suhteessa. “Sellaisen tytön” maine ei ollut suotuisaa, mikäli koki tarpeelliseksi säilyttää oman uskottavuutensa. Samalla paikallisen kyläpahasen hurmuri sai leikkiä naistennaurattaja Gabrielia, jonka sähköisen virtaavassa luonteessa oli jotakin salaisen ihailun arvoista. Ainoa tapa rationalisoida omissa ajatuksissa elävät hairahdukset mononormatiivisen ideaalin ulkopuolella vielä kymmenen vuotta myöhemminkin oli se, että tosirakkaus ei ole vielä vain sattunut omalle kohdalleni. Minulla oli etäinen käsitys joistakin vaihtoehtoisista ihmissuhdemalleista, mutta en ollut koskaan kuullut, että kukaan olisi oikeasti ollut missään sellaisessa suhteessa. 

Termi vastuullinen monisuhteisuus iskostui alitajuntaani ensimmäisen kerran tullessani yliopistoon. Vastuullinen tai eettinen monisuhde ovat monogamista ihannetta haastavia ihmissuhdemalleja, joissa on useampia osapuolia, mutta järjestely perustuu kaikkien osapuolten väliseen yhteisymmärrykseen. Tällaiset suhteet voivat olla romanttisia, seksuaalisia tai joillakin muilla tavoin intiimejä ja ne todentuvat useilla eri tavoilla, kuten polyamoriassa, avoimissa suhteissa, swingauksessa ja ihmissuhdeanarkiassa. (Sexpo, 2019.) Oikeastaan monille näille malleille ei ole edes olemassa sellaisia määritelmiä, joita me kaikki yleisellä tasolla tunnistaisimme. 

Vaikka näissä suhteissa on kyse keskinäisestä yhteisymmärryksestä, mistä esimerkiksi pettämisessä ei ole, vaihtoehtoisia malleja jatkuvasti stigmatisoidaan ja niiden sisältöä vääristellään ja väheksytään valtavirtakeskustelussa. Usein taustalla on oletus siitä, että monisuhteet sopivat niille, jotka ovat kyvyttömiä solmimaan “oikeita” suhteita – ne ovat seksiaddiktin pakofantasia, traumatisoituneen selviytymiskeino tai vaihtoehtoisesti tarkoitettu niille, jotka eivät ole vakavissaan keskenään. Se voi myös olla suhteen alussa tavallista, mutta sen oletetaan luonnollisesti häviävän suhteen edetessä. Oletuksena on, että monisuhde loppuu, kun “se oikea” tulee kohdalle. Mikäli ei tule, on epäonnistunut tosirakkauden löytämisessä.

Länsimaisessa perinteessä avioliitto on ollut monogamian viimeinen sopimusperusteinen etappi, joka on kaventanut naisten itsemääräämisoikeutta ja edesauttanut miehen seksuaalista yksinoikeutta vaimoonsa. Naisten seksuaalisuuden patoaminen on ollut välttämättömyys, jotta nainen on voinut keskittyä kapitalistisen ja patriarkaalisen järjestelmän mukaiseen perintö- ja sukulinjan jatkamiseen, eli lasten synnyttämiseen ja hoitamiseen (Stelboum, 1999). 1800-luvun Common Law -järjestelmässä mies on voinut hakea eroa vetoamalla uskottomuuteen, kun naisen täytyi todistaa paitsi uskottomuus myös väkivaltaisuus, hylkääminen, insesti, raiskaus, sodomia tai eläimiin sekaantuminen. Suomessa raiskaus avioliitossa on kriminalisoitu 1990-luvulla (Kotanen, 2013). Vaikka todisteet uskottomuudesta olisivat löytyneet, ei eron hakeminen ollut välttämättä kannattavaa omistusoikeuksien ollessa riippuvaisia aviomiehestä. (Kent, 2002.) Toki myös ehkäisyn puuttuminen on rajoittanut avioituneiden naisten kykyä harjoittaa ainakin heteroseksuaalisia suhteita. Kaiken jälkeen ei liene ihme, että naisten elämänpiiri on jäänyt operoimaan tasolle, jota leimaa yliorientoituminen ihmissuhteisiin ja romantisoituun monogamiaan. Varmasti viktoriaaninen seksuaalisuus ja seksin yhteys syntiin on tukahduttanut itse kunkin nimellisesti säädyllisen ihmisen seksuaalisuuden.

Avioeron hakeminen on helpottunut huomattavasti 2000-luvulla. Moniavioisten suhteiden solmiminen on sen sijaan kielletty lähestulkoon kaikkialla maailmassa, myös Suomessa. Polygynia, eli useampien vaimojen ottaminen on toki sallittua useimmissa Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän valtioissa. Usein perustelemme institutionaalista kehitystä sillä, että sen kautta voimme luoda edellytyksiä harmoniselle yhteiselolle. Ihmisten henkilökohtaiset vastuullisuuteen perustuvat suhteet eivät ole oletettavasti kansallinen turvallisuusuhka, joten miksi valtio kokee tarpeelliseksi harjoittaa tällaista biopolitiikkaa? Mikä voisikaan olla vaarallisempaa kuin se, että monisuhteessa elävät tulevat houkuttelemaan “säädylliset” mukaan omaan petokseensa – aivan kuin kaloja ei olisi meressä tarpeeksi. Usein pelkäämme asioita, koska emme ymmärrä niitä. Z-sukupolven kasvatille varsinainen avioliiton laillistaminen ei ole erityisen merkityksellistä. Sen sijaan keskeistä olisi erilaisten monisuhteisiin liittyvien stigmojen poistaminen. 

Poststrukturalistisen ja queer-tutkimuksen mukaan monogamian suosion taustalla vaikuttaa 2000-luvulle ominainen uusliberalistinen maailmanjärjestys, joka perustuu yksityisiin omistusoikeuksiin, patriarkaaliseen uskontoon, rotuun, luokkaan sekä tietynlaisiin seksuaali- ja sukupuolirooleihin painostamiseen (Barker & Langdridge, 2010). Ironista tässä yhtälössä on se, että monogamian ylivallasta huolimatta monisuhteita on olemassa. Voimme varmasti myöntää, että jos emme ole itse pettäneet tai meitä ei ole petetty, niin vähintäänkin olemme kuulleet sen olemassaolosta. Problemaattista on se, ettei monogamian sanelema monisuhteisuus perustu vastuuseen tai etiikkaan. 

On ollut erittäin valitettavaa huomata, miten pettämiseen liittyviä negatiivisia mielikuvia rinnastetaan monisuhteisiin. Väestötutkimuslaitoksen tutkimusprofessori Osmo Kontula kirjoitti Väestöliiton blogiin (Kontula, 2020) tekstin, jossa hän antaa ymmärtää, että rakkaus useampaan kuin yhteen ihmiseen samanaikaisesti on haitallista. Sexpo, eli seksuaalisuus- ja ihmissuhdekysymyksissä avustava asiantuntijajärjestö (Forsström, Paalanen & Vilponen, 2020) vastasi tähän toteamalla, ettei rakkaus useampaan ihmiseen ole itsessään haitallista. Vanhempi, jolla on useampia lapsia voi todistaa sen olevan myös varsin luonnollista. Kontulan tarkoituksena oli ilmeisesti sanoa, että salasuhteet voivat olla haitallisia, joka ei liene sinänsä mikään uusi oivallus. Kontula on päivittänyt tekstin sisällöllistä tarkkuutta saamansa kritiikin jälkeen.

Olen elämäni aikana todistanut milloin mistäkin lähtökohdista sitä, miten pettäjän kaksinaismoralismi toimii. Pettämistä on perusteltu esimerkiksi sillä, ettei oman kumppanin kanssa voi saada kaikkea mitä haluaa. Usein taustalla on vaikuttanut myös oma epävarmuus tai mustasukkaisuus. Monet näistä ihmisistä ovat tehneet sitä pitkään, jotkut aina, eikä heillä ole oikeastaan edes tarkoituksena informoida kumppaniaan. Erikoisinta tässä on, ettei pettäjä ole kuitenkaan itse valmis kokeilemaan vaihtoehtoisia suhdemalleja, sillä ajatus siitä, että toinen tekisi jotakin tuntuu liian ylitsepääsemättömältä. Surullisinta on, miten tällainen malli ylläpitää pettäjän omistusoikeutta ja heikentää petetyn itsemääräämisoikeutta. Mikäli jonkinlainen synnintunnustus tehdään, tottumus pakottaa meidät tuomitsemaan teon niin, että meille jää usein vain kaksi vaihtoehtoa, kostaa tai erota. Luottamuksen rakentaminen on mahdollista, mutta vaikeaa.  Kun ajatus monogamisesta rakkaudesta murtuu, itse valehtelu, eli toisen luottamuksen pettäminen, jää toissijaiseksi ongelmaksi varsinaiselle aktille. Pettämiseen yhdistetyt negatiiviset konnotaatiot yhdistyvät virheellisesti osaksi monisuhteita.

Joskus kategorisoiminen on hyödyllistä, sillä se auttaa meitä hahmottamaan ympäröivää maailmaa. Ongelmallista kuitenkin on, jos kategorisoinnin kohde ei pääse itse lainkaan vaikuttamaan siihen, miten kategoriaa luodaan. Mariia Koistinen (Koistinen, 2019) sanoo kolumnissaan olevansa kyllästynyt antamaan täydentäviä määritelmiä omista ihmissuhteistaan ulkopuolisille ihmisille. Hänen mukaansa olemme tottuneet vaihtoehtoihin sinkku tai seurusteleva, jonka väliin jää arveluttavan kuuloinen määritelmä epäselvä, vaikka asiassa ei olisi itselle mitään epäselvää. Koistinen sanoo haluavansa kehittää kieltä, jolla kuvailla suhteita, joita yhteiskunta ei tällä hetkellä tunnista. Toistaiseksi vallitseva kieli ei riitä kuvailemaan monisuhteiden todellista luonnetta, jolloin ulkopuolisten luomista kategorioista ja käsitteistä tulee heille ennen pitkää totta.

Alentavimmat teoretisoinnit tulevat yleensä niiltä, joilla on joskus menneisyydessä ollut vaikeuksia astua monogamian luoman logiikan ulkopuolelle. Skeptikko järkeistää monisuhteet itselleen vetoamalla esimerkiksi toisen traumoihin tai oletettuun rikkinäiseen tunne-elämään. Myöhemmissä kohtaamisissa hartaasti toivotaan, että monisuhteinen antaisi itselleen mahdollisuuden rakastaa kunnolla. Hupaisa toivotus tulee usein sen jälkeen, kun monisuhteinen kertoo olevansa suhteessa, ei vain monogamisessa sellaisessa. Jos kyse ei ole esimerkiksi seksuaalisesti eksklusiivisesta suhteesta, kyseessä ei voi toisen mielestä olla jotakin sellaista, joka perustuu merkityksellisiin tunteisiin. Vähintäänkin se on toissijainen suhteessa siihen monogamiseen suhteeseen, jossa henkilö nyt itse mahdollisesti on. Rakkauden auttenttisuutta mitataan omistussuhteella.

Syitä sille, miksi ihminen haluaa elää monisuhteessa on monia. Ehkä yksi syy, joka monogamisen normin kontekstissa on helppo ymmärtää, on katkeroitumisen estäminen. Voidaan varmasti myöntää, että jonkinlaisia mielitekoja herää hyvässäkin eksklusiivisessa suhteessa, joiden toistuva ulottumattomuus saattaa johtaa ongelmien ilmaantuessa patoumiin ja kumppanille katkeroitumiseen. Jos jätämme jotakin tekemättä teemme sen usein siksi, ettemme halua satuttaa itseämme tai toisia. Joskus satutamme normeista huolimatta. Samalla on myös olemassa asioita, joita noudatamme siksi, että olemme tottuneet asian olevan niin. Normien sanelemana joidenkin asioiden kuuluu tuntua pahalta. Tämän normin toisella puolella ovat ne, jotka ovat päättäneet sanella tunteensa itse.

Suhteiden kirjo on laaja, joten olisi typerää antaa mitään yksiulotteista perustelua sille, miksi monisuhde saattaa olla hyväksi. Kokemusasiantuntijuuteen vedoten voisi kuitenkin esimerkkinä mainita, että se on lopettanut systemaattisen valehtelun, koska jotakin ihmistoimintaa ei automaattisesti julisteta vääräksi. Pelko tuomituksi tulemisesta madaltaa kynnystä käydä avointa keskustelua asioista, jotka monogamisessa ideaalissa ymmärretään usein negatiivisina “pimeinä puolina”, joista ei oikeastaan edes haluta tietää. On erikoista, että esimerkiksi avoimia suhteita pidetään soveltuvina vain tunnevammaisille egoisteille ottaen huomioon, kuinka paljon avoimet suhteet vaativat aktiivista keskustelua omista tunteista. Avoin keskustelu on välttämätöntä, jotta pystyy hyväksymään ja ymmärtämään toisessa sellaisia ominaisuuksia, joita jatkuvasti oikeuttaa itseltään. Toimiaakseen suhde vaatii syvällistä itsetutkiskelua, itsetunnon kehittämistä, rehellisyyttä sekä ymmärrystä siitä, ettei kaikessa ole aina kyse minusta. 

Monisuhteiden tarkoituksena ei ole syrjäyttää monogamiaa. Siinä, että ihminen haluaa elää yksiavioisesti ei ole mitään väärää ja monisuhteeseen painostaminen on ilmiselvästi epäeettistä. Monisuhteisuus ei välttämättä sovi kaikille ja niihin voi liittyä yhtä lailla valehtelua ja manipulointia. Narsisti voi käyttää monisuhdetta vallakäytön välineenä toisten satuttamissa. Keskeistä tässä on ymmärtää, ettei monogamian kuitenkaan tarvitse olla ainoa hyväksyttävä malli ja se, mikä toimii jonkun kanssa ei välttämättä toimi seuraavien ihmisten kanssa. Mitään suhdetta ei voida myöskään pitää täysin yhtenäisenä kategoriana, sillä me jokainen määrittelemme omia suhteitamme omilla ehdoillamme. Keskeistä on, että meillä itsellämme on oikeus määritellä näitä suhteita niiden kanssa, jotka näihin suhteisiin osallistuvat. 

Niin kauan kuin tiedän, olemme luoneet rakkaudesta hierarkiaan perustuvaa arvojärjestelmää, jota hallitsee monogaminen ja siihen liittyvä omistusoikeus. Valitettavan usein tähän ihanteeseen kuuluu myös suhteen osapuolten dehumanisaatio, eli oletus omasta ja toisen täydellisyydestä, jota värittää romanttinen diskurssi ja kulttuurituotteet. Tällainen ihanne saa meidät uskomaan monogamisen rakkauden ylivoimaisuuteen, poissulkien muita yhtä potentiaalisia, joskus jopa objektiivisesti parempia vaihtoehtoja. Laiminlyömällä sellaisia piirteitä, jotka eivät ole ominaisia välttämättä kaikille, mutta vähintäänkin joillekin meistä estää meitä ymmärtämästä ihmisyyttä, ihmisten välisiä suhteita ja rakkautta. Se, että arvioimme suhteiden aitoutta monogamian kautta on täysin tarpeetonta, eikä kenellekään hyödyllistä. Rakkauden arvottaminen ulkopuolelta, tai ylipäänsä on julminta, mitä voimme rakkaudelle tehdä. 

Lähteet:

Barker, M., & Langdridge, D. (2010). Understanding non-monogamies.

Forsström, T., Paalanen, T. & Vilponen, T., (2020). Useampaa saa rakastaa. Haettu osoitteesta https://sexpo.fi/kannanotto/useampaa-saa-rakastaa/ Viitattu 5.2.2020.

Kent, S. K. (2002). Gender and Power in Britain 1640-1990.

Kontula, O. (2020). Mitä siitä seuraa, jos rakastaa kahta yhtä aikaa? Haettu osoitteesta https://vaestoliitonblogi.com/2020/01/27/mita-siita-seuraa-jos-rakastaa-kahta-yhta-aikaa/ Viitattu 5.2.2020. 

Koistinen, M. (2019). Mitä oikeastaan kysyt, kun tiedustelet toisen suhdemuotoa. Haettu osoitteesta https://www.kulttuuriloukko.fi/mita-oikeastaan-kysyt-kun-tiedustelet-toisen-suhdemuotoa/

Viitattu 5.2.2020.

Kotanen, R. (2013). Näkymättömästä näkökulmaksi: Parisuhdeväkivallan uhrit ja oikeudellisen sääntelyn muutos Suomessa. 

Stelboum, J. P. (1999). Patriarchal monogamy.