Teksti: Eero Lipponen
Kuva: Joakim Honkasalo

Ihmisen elämään kuuluu ajoittain yksinäisyys. Tunnetun yhteiskuntatieteellisen analyysin mukaan yksinäisyyden kausittaisuudesta on modernissa yhteiskunnassa tullut suurin piirtein kokoaikaista. On syntynyt yksinäisyyden pandemia. Ja viimeistään toisenlainen, virusperäinen pandemia eli korona on räjäyttänyt yksinäisyyden alituiseksi. 

Yhteiskuntatieteellinen analyysi näkee yksinäisyydessä yleensä suuren pahan. Milloin yksinäisyys kertoo alkuperäisen ja orgaanisen yhteisöllisyyden hajoamisesta, yhteisöllisyyden, jonka yhteiskuntatiede postuloi menetetyn maaseudun idylliin. Milloin se on hyökkäys ihmisten hyvinvointia vastaan, ”yksinäisyys epidemia”. Milloin yksinäisyys nähdään ammottavana tyhjyytenä, joka nielee kansankiihottajien syöttejä kuin musta-aukko.

Yksinäisyys ei kuitenkaan ole yksiulotteista eikä yksinkertaista. Yksinäisyyden filosofian kirjoittaneen Lars Svendenin mukaan yksinäisyyttä on kahtalaista: huonoa ja hyvää. Olennaista on myös se, että olla yksin ei tarkoita samaa kuin olla yksinäinen varsinkaan silloin, kun yksinäisyydellä viitataan sen tavanomaiseen merkitykseen, siis huonoon yksinäisyyteen. 

Huonossa yksinäisyydessä on kyse kaivatun yhteyden puutteesta. Sen lisäksi että voimme olla yksinäisiä, kokea kaivatun yhteyden puutetta ollessamme yksin, saatamme olla yksinäisiä myös ihmisten keskellä. Ja itseasiassa vaikeimmat yksinäisyyden hetkemme kärsimme juuri silloin, kun meidän ei pitäisi olla yksinäisiä. Moni meistä on katsellut laskuhumalaisena edessä ammottavaa tyhjän lasin pohjatonta pohjaa samaan aikaan, kun ympärillämme ihmiset tempautuvat tanssin pyörteisiin, kietovat kätensä toistensa olkapäille ja sukeltavat suudelmiin. Niin ja totta kai… tämä vielä… rakastettumme valaisee tähtisilmähymyllään jonkun toisen kasvoja. 

Toki monesti kaipaamme epätoivoisesti jotakuta toista tai yhteyttä ylipäänsä, kun olemme ihan yksinämme. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Yksin oleminen vailla (huonoa) yksinäisyyttä, vailla kaivatun yhteyden puutetta, avaa tilan hyvälle yksinäisyydelle. Kyse on eräänlaisesta avoimuudesta uusille oivalluksille, taivoille ajatella, aistia ja tuntea. Hyvä yksinäisyys voi olla täynnä eteenpäin ajavaa innostusta tai viipyilevää katsetta taaksepäin, läpikäydyn ja koetun lempeää tunnustelua. Eino Leinon sanoin: ”En ma enää aja virvatulta / onpa kädessäni onnen kulta”. 

Hyvä yksinäisyys on myös vapautta muiden katseelta ja julkisen häikäisevältä valolta. Mutta metsän tummuus mulle tuokaa. On monia asioita, joita ei voida eikä haluta tehdä julkisesti, asioita, jotka voidaan tehdä vain yksityisesti. Monet näistä asioista ovat sellaisia, että ne ovat välttämättömiä itsetuntemuksen syventämiseksi, kuten keskittynyt ajattelu ja tunteiden työstäminen. 

Tai kirjoittaminen. Lauseen muodostaminen muuttuu mahdottomaksi, jos joku kurkkii olkamme yli. Kirjoittaminen on hyvä esimerkki myös siksi, että se on yksinäistä toimintaa, joka tähtää yhteyteen. Laskeudumme kirjoittajan kammioon noustaksemme yhteiseen maailmaan jonkin sellaisen välitettävän kanssa, jota meillä ei ollut ennen yksinäisyyttä. Vetäydymme yksinäisyyteen, jotta voisimme paremmin olla yhteydessä toisiin yksinäisyyksiin – yksinäisyyksiin, jotka kenties tunnistavat oman yksinäisyytensä meidän välittämästämme yksinäisyydestä. Tämähän ei kuulosta enää niin kovin yksinäiseltä. 

***

Saksan kielen sana Erfahrung ilmaisee hyvin, mistä kokemuksessa on kysymys. Erfahrung, kokemus perustuu kulkemiselle, fahren, ja merkitsee läpikäytyä matkaa. Kyse on matkalle, ulkoiselle maailmalle alttiiksi asettumisesta, joka tähtää ulkoisen parempaan tuntemiseen. Mutta matkaaminen implikoi aina myös kotiinpaluuta, takaisin yksityisyyteen vetäytymistä. 

Ja itseasiassa vasta kotona matkaaja voi ymmärtää, minkä läpi hän on kulkenut. Matkalla ollessa se ei onnistu. Kulkiessamme emme kykene katsomaan matkaamme mistään ulkopuolisesta positiosta, Arkhimedeen pisteestä käsin. Liian upoksissa aistimme ovat kaikessa uudessa. Liian syvällä olemme tapahtumien virrassa. Mutta palattuamme voimme yksityisyytemme rauhassa tarkastella mukanamme tuomia outoja hedelmiä, joita yksinäisyyden pimeys kypsyttää. 

Kokemuksen karttuminen edellyttää aina siis matkaamisen lisäksi palaamista, ja sellaista hyvää yksinäisyyttä, jossa voi pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan, minkä läpi on kulkenut – kenties vaihtaakseen suuntaa, kun seuraavan kerran lähtee liikkeelle. Vain olemalla yksin läpikäydyn kanssa voi kasvattaa jotakin sellaista, mitä Aristoteles kutsui sanalla fronesis, käytännöllinen järki – poliittinen hyve par excellence

***

Mutta eikö tällainen kokemuksen kanssa kahden oleminen ole varsin uhattuna nykyaikana? Sen sijaan, että olisimme yksin, olemme jatkuvassa yhteydessä toisiin, kokoaikaisessa kytköksessä kyberavaruuteen? Sen sijaan, että viipyisimme kokemuksemme ja tunteemme kanssa kahden, reagoimme kännykän ilmoitusääneen kuin pikajuoksija lähettäjän laukaukseen. Sen sijaan, että kuuntelisimme hiljaisuudessa omantunnon ääntä, hukuttaudumme Tik Tok -videoiden hälyyn. Sen sijaan, että hoitaisimme särkyneen sydämen vihlontaa lukemalla, kirjoittamalla ja ajattelemalla, lievitämme kipua nettiajan banaaleilla nautinnoilla. 

Elämä jatkuvassa julkisen valossa – mikä merkitsee nykyään lähinnä älylaitteen sinistä valoa – on täysin pinnallista juuri siksi, että yksityisyyttä ja yksinäisyyttä edellyttävä kokemuksen syventäminen käy mahdottomaksi. Oman merkityksellisen elämänmuodon rakentaminen käy mahdottomaksi, sillä ilman aktiviteetin ja levon, valon ja pimeyden, katseille altistumisen ja niiltä suojautumisen, julkisen ja yksityisen vuorottelua kokemus ei voi kehittyä. 

Sillä, joka on jatkuvasti yhteydessä toisiin ei voi olla näille toisille mitään välitettävää. Hänen sanansa hohkavat tyhjyyttä, joka on hänen kokemuksensa tyhjyyttä. Kokemuksen köyhyydestä kielii kykenemättömyys kertoa tarinoita. Voimme Walter Benjaminin tapaan kysyä: ”Kuka enää tapaa ihmisiä, jotka kykenevät todella kertomaan jotain?”, ”Kenen mieleen vielä nykyisin juolahtaa sananparsi, kun neuvoa tarvitaan?”

***

Kokemuksen köyhyys johtaa myös siihen, ettei meillä ole kykyä politiikkaan siinä mielessä kuin se on perinteisesti ymmärretty – siis erilaisten kokemusten ja elämänmuotojen kohtaamiseen puheen ja toiminnan konflikteissa. Tai siinä mielessä kuin Hannah Arendt politiikan määrittelee tekstissä Was ist Politik: ”Politiikka perustuu ihmisten moneuden tosiasialle.”

Varmaankin Arendtin kaltaiset konservatiiviajattelijat ovat oikeassa: politiikan perustava ihmisten moneus on uhattuna. Onko oma johtopäätökseni nyt sitten jonkinlainen koko yhteiskunnalle suunnattu self help -vinkki tyyliin ”hankkikaa kännyköillenne laatikot, jotta voitte kotona keskittyä muuhun”? 

Ei, ehei… En usko, että voisimme leikata itseämme irti teknologiasta, joka on kasvanut meihin kiinni. Tuskin se olisi edes mielekästä. Mutta ennen kaikkea minulla ei ole sellaista konservatiivista mielenlaatua, joka saisi minut vaatimaan paluuta autenttiseen elämään ja todelliseen politiikkaan. 

Mutta siitä huolimatta olisi kaiketi ajateltava, mitkä ovat poliittisen toiminnan mahdollisuudet aikana, jona kokemuksen välittämisestä on tullut lähes mahdotonta. 

Niin sanotun ”hoivakollektiivin” The Care Manifestossa ehdotetaan, että tuleva politiikka pitäisi organisoida perustuen toistemme hoivaamiseen. Hoiva välittämisenä asettuu välinpitämättömyyttä vastaan, care vastustaa carelessnessia, jonka tuhoisuuden korona on paljastanut.

Emme ehkä kykene enää välittämään mitään erityistä kokemusta puheessa ja toiminnassa. Sen sijaan uskon, että pystymme yhä välittämään välittämistä, hoivaamaan toisiamme. Hoiva ei välttämättä edellytä edes sanoja, puhetta. Se on ruumiiseemme kehollisena tietona kerrostuneiden välittämisen jälkien eteenpäin välittämistä. 

Hoivan yhteiskunta ei tietenkään rikastuttaisi köyhtynyttä kokemusta, eikä vapauttaisi meitä hyvälle yksinäisyydelle. Huonon yksinäisyyden vähentämisessä se voisi sen sijaan auttaa.