Teksti: Jaakko Oleander-Turja
Kuva: Armas Weselius

‘’Tätä on kestänyt jo vuosi’’ ajattelin itsekseni, kun lentoemäntä ohjeisti minua desinfioimaan istuinpaikkani lähiympäristön puhdistusliinalla. Tunne oli erikoinen, sillä olin viimeksi istunut lentokoneessa vuoden 2020 helmikuussa; pari viikkoa ennen kuin ensimmäisellä suomalaisella todettiin koronavirustartunta. 

Seuraavassa kuussa maahan julistettiinkin jo pääministerin ja presidentin voimalla valmiuslaki. Seurasin tiedotustilaisuutta ruotsalaisen isäni kanssa, jolle valmiuslain käyttöönotto oli suunnilleen yhtä iso šokki kuin 200 vuotta ilman sotia tai poikkeusoloja eläneen maan kansalaiselle sen olettaisi olevan:

 ‘’De är helt galna’’

Yhtä kaikki, elimme täysin uudenlaisessa Suomessa kuin päivää aiemmin. Uutta, rajoittunutta yhteiskuntaa ilmensivät erinäiset rajoitukset, kuten maan ulkoisten- ja osittain sisäisten rajojen sulku, lähiopetuksen- ja harrastustoiminnan kielto sekä kulttuurielämän tukahduttaminen. Listan jälkimmäistä ollaan sittemmin tarmolla jatkettu, vaikkakin itse valmiuslain soveltaminen ulottui vain saman vuoden kesäkuuhun asti. 

Suomessa ollaan suoriuduttu koronaviruksen torjunnassa muihin maiden nähden kiitettävästi. Erityisen arvokasta on se, että tässä ollaan onnistuttu ilman Keski-Euroopasta tuttuja ulkonaliikkumiskieltoja. Kun hallitus päätti tämän vuoden maaliskuussa niitä lopulta esittää, sai lakiehdotus täystyrmäyksen perustuslakivaliokunnalta. Valiokunta katsoi sen puuttuvan liialti kansalaisten perusoikeuksiin ottaen huomioon, että samoihin päämääriin päästäisiin huomattavasti kevyemmillä konsteilla. 

Yli vuoden yhteiskunnallista keskustelua on yksinkertaistettuna leimannut tasapainottelu yksilönvapauksien ja kansallisen terveyden välillä. Lukuisat rajoitukset ovat tehneet meistä varovaisempia, eristäytyneempiä sekä yksinäisempiä. Ne ovat myös pelastaneet henkiä. Samaan aikaan valitettavan sekava viranomaisviestintä yhdistettynä liian tulkinnanvaraisiin lakiehdotuksiin on hämärtänyt kansalaisten käsitystä perusoikeuksistaan. On kieltämättä vaikea elää, jos arkea varjostavat jatkuvat pohdinnat vapauden rajoista. 

Kenties paradoksaalisesti järeät rajoitukset ovat joillekin kuitenkin juuri se, josta vapauden tunne kumpuaa. Keski-Euroopasta kotoisin oleva ystäväni totesi taannoin, ettei voi ymmärtää, miksi Pohjoismaat eivät voi rajoittaa kansalaistensa liikkumista muun mantereen tavoin. Tässä kohtaa olisi väärin olettaa, etteivätkö perusoikeuksiin kajoavia rajoitteita puoltavat arvostaisi vapautta; he vain hahmottavat sen eri tavalla. Vapautena koronasta, kenties.  

Vapaus on juuri siitä mielenkiintoinen konsepti, että se tarkoittaa jokaiselle hieman eri asioita. Se voi olla vapautta jostakin tai johonkin, se voi olla turvallisuutta, riskejä, yhteisöllisyyttä, yksinäisyyttä tai jotain aivan muuta. Yksi asia kuitenkin läpäisee sanan jokaisen määritelmän: sen tärkeyttä ei tajua, ennen kuin se viedään pois.

Tunsin erityistä vapautta sillä hetkellä, kun lentokoneen pyörät koskivat viimeisen kerran kiitoradan asfalttia. Vapaus. Sana pyöri päässäni ja mieleeni muistui Kerkko Koskinen Kollektiivin sanoitukset:

‘’Minä kaipaan ja himoan vapautta
Vaikken tiedä mitä se on’’