Teksti: Arttu Uuranmäki
Kuva: Heta Heikkala

Tosiasiallisesti on varmaa, että valtiotieteellisen tiedekunnan henki, tuttavallisemmin valtsikan henki, on. Se, mikä valtsikan henki on, jää kuitenkin hämärän peittoon. Tässä onkin aihetta kerrakseen tehdä syväsukellus valtsikalaisen esoterian, transsendenssin ja fantasian lammikkoon. Ja kuka olisikaan parempi avaamaan mysteeriä kuin kaksi käytännöllisen filosofian opiskelijain parhainta?

Tapaan Venla Kalliokosken ja Mats Nordströmin eräässä opiskelijaradikaalien suosimassa lounasravintolassa. Filosofian opiskelijoina heillä on erityislaatuinen kyky luoda tarkkasilmäisiä analyysejä kaikesta henkisestä ja kokemuksellisuuden tuolle puolen jäävästä. Lisäksi molemmat ovat toimineet Dilemma ry:n puheenjohtajina, ja ovat täten istuneet aitiopaikalla valtsikalaisen opiskelijayhteisön toiminnassa. Heti tilattuamme kysyn kaksikolta, mitä ajatuksia tämä heistä annettu kuvaus herättää.

”Hivelee hyvin filosofista egoa”, Nordström myöntää heti hymyssä suin. Kalliokoski nyökkää hyväksyvästi. Heidän silmänsä hehkuvat salatiedon kirkastamina, kuin hiipuneen tulipesän kirkkaimmat kekäleet.

Filosofinen debatti alkaa heti. Nordström skeptisesti kyseenalaistaa avauksessaan koko valtsikan hengen olemassaolon (tyypillinen filosofi), kun taas Kalliokoski kutsuu itseään alusta alkaen realistiksi. Hän toisin sanoen asettuu valtavirran puolelle ja myöntää päivänselvän faktan: valtsikan henki on tosi kuin vesi.

”Henki sisältää terminä vahvan filosofisen latauksen”, Nordström vastustaa. ”Sana kielii melkein hegeliläisestä näkemyksestä nationalistisromanttisesta kansakunnan hengestä, joka erottaa kansallisyhteisön toisista. Vaara on, että jos painotetaan liikaa henkeä, syntyy ehdoton määritelmä siitä, mitä on aito valtsikalaisuus. Siinä on vissi ulossulkemisen uhka.”

Kalliokoski ei kuitenkaan niele tätä tulkintaa, vaan antaa oman pluralistisen kantansa: ”Nähdäkseni ei ole tarpeen puhua yhdestä, yksiulotteisesta ilmapiiristä, vaan termi antaa mahdollisuuden myös valtsikan hengen sisäiselle ristiriitaisuudelle ja monipuoliselle sisällölle.”

Tästä eteenpäin keskustelu uppoaa niin syvälle sokraattisen metodin suohon, että on parempi olla tuomatta metodin käytäntöä tämän enempää esiin. Lopputulos kuitenkin on, että Nordström enemmän tai vähemmän luopuu virheteoreettisesta argumentaatiostaan Kalliokosken järjenkäytön edessä. Valtsikan henki ei siis ole ”vain hyödyllinen myytti”, toisin kuin Nordström uskaltautuu esittämään. Hurraa! Tutkimuksessa on edistytty.

Tästä eteenpäin mestariakateemikkomme joutuvat kuitenkin spekulaation ja arvailujen maailmaan. Kaksikolle todennäköisin vaihtoehto on, että valtsikan henki on immateriaalinen olio. Kansankielellä tämä tarkoittaa olentoa, joka on muodoton ja käsin koskematon. Kalliokosken ja Nordströmin mukaan, materialisoituessaan henki ottaisi antiikin monipäisen hirviöjumalan hahmon. Pyydettäessä tarkentamaan kuvausta Kalliokoski tarjoaa monipäistä sfinksiä, jonka tehtävä on auttaa ja ohjeistaa valtiotieteiden opiskelijasankaria tutkinnon käänteissä ja umpikujissa. Nordström taas haluaa tähdentää, että kyse ei ole vain kurssisuorituksista: monipäisen sfinksi-hengen on tarkoitus avustaa sankar’opiskelijoita myös yksinäisyyden, jalkakramppien ja muiden esteiden selättämisessä matkalla kohti tutkintoa.

Tämä kaikki alkaa kuulostaa yhtäkkisesti varsin tutulta. Sfinksi, kuten jokainen valveutunut akateemikko tietää, on muinaisen Egyptin tarunhohtoinen olento. Kansalle sfinksin teki kuitenkin tutuksi J.K. Rowlingin teossarja Harry Potter, jonka neljännessä osassa Harry kohtaa noidutun labyrintin (käänteiden ja umpikujien!) keskellä sfinksin. Lisäksi puhe immateriaalisesta olennosta, joka pystyy ottamaan näkyvän muodon, muistuttaa kummasti aaveesta. Voisiko siis olla, että valtsikan henki, tämä monipäinen sfinksi, on tiedekunnan ihka oma tupakummitus?

Kysymys huutaa ratkaisua, ja siispä onkin parasta kääntyä talous- ja sosiaalihistorian yliopistonlehtorin Alejandro Gómez del Moralen puoleen. Tutkimus- ja opetustyönsä lisäksi Gómez tunnetaan tiedekunnassa taikamaailman erityisasiantuntijana. Tapaaminen sovitaan haastateltavan työhuoneeseen. Seiniä koristavat vitriiniin asetetut huispauskeräilykortit, joissa esiintyvät Gómez ja hänen maajoukkuetoverinsa.

Alkuun Gómez ei innostu ajatuksesta, että valtsikan henki olisi aave samassa merkityksessä kuin vaikkapa rohkelikkojen oma Melkein päätön Nick. Varsin yllättäen hän kuitenkin intoutuu spekuloimaan pitkälti, millainen tiedekunnan tupakummitus olisi, jos sellainen löytyisi: ”Kyseessä olisi akateemikko, joka kuoli useita satoja vuosia sitten yrittäessään puolustaa yhteiskunnan heikompiosaisia. Luodit lävistivät hänet, kun hän yritti murtautua barrikadin yli.” 

Tämä kuvaa Gómezin mukaan erityisen hyvin yhteiskunnallisen muutoksen opiskelijoita ja henkilökuntaa, mutta myös valtsikalaisia laajemmin. Tutkimuksen ja opintojen tarkoitus ei ole vain selittää yhteiskuntaa, vaan ymmärtää sitä jonkin tarkoituksen vuoksi. Kuvaus on hyvin aktivistihenkinen: ”Kummitus ei ehdottomasti jäisi syrjään toiminnasta, vaan aktiivisesti kannustaisi eläviä puolustamaan toisiaan. Voisin hyvin nähdä Topeliuksen tai Snellmanin kaltaisten hahmojen olevan kummituksemme, kaikkine ristiriitaisuuksineen ja sokeine pisteineen”, Gómez summaa.

Nimenkin Gómez suostuu antamaan aaveelle pienen suostuttelun jälkeen. Fennomaanikapinallisten saarnaava johtaja, joka lopulta menehtyy tsaarin joukkojen muskettituleen, saa nimekseen Holier Than Thou Henrik. Nimeen sisältyvä vitsi ei aukene suomen kielellä, joten hiukan ironisesti fennomaanimme on jumissa ulkosuomalaisen nimen kanssa. Aaveen kohtalo on kieltämättä kova.

Gómez tuntee selvästi taikamaailman kuin omat taskunsa. Hän on lukenut Potter-romaanit useampaan kertaan ja on perustamassa huispausjoukkuetta Helsinkiin. Huispaus on velhomaailmaan kirjoitettu urheilulaji, josta on luotu todellinen versio viime vuosien aikana. Jokainen tämän jutun haastateltu on silminnähden innostuneesti alkanut visioida valtsikan hengen kummituksen luonnetta, kun sitä on heiltä pyydetty. Miksi ihmiset ylipäätään viehättyvät fantasiasta?

”Ihmiset tulevat fantasian perässä, mutta jäävät todellisten asioiden takia”, Gómez vastaa. Esimerkiksi huispausharrastuksen ääreen moni on alkujaan päätynyt kevyessä roolipelihengessä, mutta sittemmin laji on irtaantunut yhä vahvemmin velhomaailmaviittauksista. Gómez itse päätyi lajin pariin kyllästyttyään ainaisiin loukkaantumisiin pelatessaan rugbya. Potter-romaaneista Gómez taas toteaa, että päähenkilöiden kasvu tai kuolonsyöjien vertautuminen natsien hirmutöihin pitävät lukijan otteessaan, ei taikasauvan heiluttelu.

Fantasia ja sen luominen ovat selvästi, jos ei mitään muuta, niin ainakin hyödyllisiä itsetarkastelun välineitä. Tieteellisen maailman objektiivisuuden keskellä on joskus helppo unohtaa, että tarinoiden kertomisen arvo ei synny niiden todenperäisyydestä, vaan ylipäätään itse kertomisen toiminnasta. Se, miten kuvaamme tai millaisia tarinoita tuotamme yhteisöstämme tai ”valtsikan hengestä” kertoo monelta kantilta enemmän kuin vaikkapa määrällinen tilastotutkimus. Sen lisäksi, että tarinat tuovat näkyväksi toiveemme ja uskomuksemme, ne myös ääneen lausuttuina luovat ja vahvistavat sitä henkeä tai ilmapiiriä, jota ne pyrkivät kuvaamaan. Joku tämän artikkelin luettuaan pystyy seisomaan sekä monipäisen sfinksin että fennomaani-Henrikin takana, toiselle taas molemmat ovat luotaantyöntäviä. Oli reaktio kumpi tahansa, tärkeintä on muistaa, että meillä on valta luoda tästä yhteisöstä näköisemme. Valtsikan henki siis jääköön yhä mysteeriksi, uusien määritelmien mahdollistamiseksi.