Tuskin olivat Valtionkonttorin tileihin yllättäen ilmestyneet kaksi miljardia euroa hävinneet valtion lainanlyhennyksiin, kun puheenaihe vaihtui aivan toisenlaisiin rahasummiin.

Alkuviikosta taloustieteen professori Roope Uusitalo ehdotti Twitterissä, että ilmavoimien tulevia hävittäjähankintoja pitäisi vielä miettiä – entä jos ostettaisiin vain 47 kappaletta? Näin voitaisiin säästää jokunen miljardi. Nykyisellään suunnitelmissa on päivittää Suomen ilmapuolustusta ostamalla 64 hävittäjäkonetta vuonna 2020. Hintalapuksi on kaavailtu 7–10 miljardia euroa. Loppusummaa ei tiedä vielä kukaan.

Keskustelu kiihtyi kuin Hornetin suihkuturbiini. Valtion taloudesta vapaa-aikanaan huolehtivat kiittelivät professoria rohkeasta avauksesta, toiset noituivat tälläisen puheen koituvan Suomen turmioksi ja kehottivat tutustumaan itänaapurimme historiaan. Monet pohtivat, että eiköhän olisi parempi jos suutari pysyisi lestissään ja professori kulutuskäppyröidensä äärellä. Antaa niiden päättää, jotka maanpuolustuksesta jotain tietävät.

Samaisen Uusitalon pitämällä taloustieteen peruskurssilla opin muun muassa, että taloustieteessä vaihtoehtoiskustannus tarkoittaa sitä, mistä joutuu luopumaan saadakseen haluamansa. Nopealla laskutoimituksella selviää, että 10 miljardilla eurolla saisi esimerkiksi 54 uutta lastensairaalaa, joista viimeksi rakennettu maksoi 184,5 miljoonaa.

Toisin sanoen, kyse on käsittämättömästä summasta julkista rahaa.

”Tapaus hävittäjähankinnat on paraatiesimerkki demokratian dilemmasta: on kyseenalaista, jos päätökset tekevät kapiaisista koostuva asiantuntijapaneeli tai hävittäjätehtailijoiden päästä varpaisiin märäksi lobbaamat kansanedustajat.”

Niin suuresta, että hävittäjiä lobbaamaan kelpaavat valtionpäämiehet siinä missä kokopäiväiset palkatut ammattilaisetkin. Donald Trump pyrki taannoin presidentti Niinistön Valkoisen talon vierailulla takaamaan maalleen myyjäposition möläyttämällä lehdistölle, että Suomi on jo päättänyt ostaa Yhdysvaltojen mahtavia F-18-taistelukoneita. Ranskan Emmanuel Macron puolestaan kävi torikahvien äärellä puhumassa maanmiestensä Rafale-hävittäjän puolesta – ja niitähän voisi ostaa koko maanosa, Euroopan yhtenäisyyden nimissä!

Toinen taloustieteen termi, epäsymmetrinen informaatio, kuvaa tilannetta, jossa jollain transaktion osapuolella ei ole samoja tietoja kuin toisella. Puolustusvoimilla on eittämättä paras asiantuntemus siitä, mitä Suomen puolustaminen vaatii. Päätökset sen rahoituksesta tekee silti eduskunta, jolla ei samaa asiantuntemusta ole, ja varmaa on, ettei kansa tiedä tästä(kään) asiasta yhtään mitään.

(Havainnollistetaan tätä Twitterissä velloneella kansalaiskeskustelulla: kyynikoiden mielestä Suomen koneet pommitetaan konfliktitilanteessa kentille viidessätoista minuutissa. Oman asiantuntemukseni perusteella ongelman voisi ratkaista vaikka ostamalla häivehävittäjiä: miksi kukaan 2020-luvulla edes ostaisi lentokoneen ilman näkymättömyysominaisuutta?)

Puolustusvoimissa tämä kyllä tiedostetaan. Viime kesänä uutisoitiin puolustusvoimien viestintäsuunnitelmasta, joka otettiin käyttöön vuonna 2015, kun Suomi rämpi vielä syvällä taantumassa. Lobbauskoneiston avulla lähdettiin tuolloin vahvistamaan mielikuvaa, että puolustuskyky romahtaa ilman uusia hävittäjiä. Tällä pyrittiin siihen, etteivät kansalaiset kyseenalaistaisi puolustukseen tehtäviä lisäsatsauksia. Näyttää siltä, että tavoitteet on saavutettu – olettaen että Twitter-keskustelijat ovat ihan oikeita kansalaisia, eivätkä Tikkakosken luolasta ohjattuja botteja.

Tapaus hävittäjähankinnat on paraatiesimerkki demokratian dilemmasta: on kyseenalaista, jos päätökset tekevät kapiaisista koostuva asiantuntijapaneeli tai hävittäjätehtailijoiden päästä varpaisiin märäksi lobbaamat kansanedustajat. Päätöstä ei kuitenkaan voida ulkoistaa taloustieteen professoreille sen enempää kuin sairaanhoitajille tai politiikan opiskelijoillekaan, joilla on kyllä jokaisesta asiasta mielipide, mutta tuskin asiantuntemusta ilmasodasta. Asiasta pitäisi silti voida keskustella, vaikka puolustusministeri Jussi Niinistön mukaan ei pitäisikään.

Viimeinen taloustieteen termi, jota todennäköisesti väärinkäytän ovat julkishyödykkeet. Niitä ovat sellaiset tuotteet tai palvelut, joiden kulutus ei ole muilta pois. Usein käytetty esimerkki on maanpuolustus. Puolustusvoimien takaamasta turvallisuudesta pääsevät nauttimaan tasapuolisesti kaikki valtion rajojen sisällä: maanpuolustusaktiivit, siviilipalvelusmiehet, maailmanpolitiikan realistit, sotahaukat ja rauhankyyhkyt. Julkishyödykkeille ei niiden luonteen vuoksi voi määrätä hintaa, vaan ne rahoitetaan verotuksella.

Verorahojen käyttöön voin vaikuttaa vain antamalla ääneni eduskuntavaaleissa ensi huhtikuussa. Vaikka eläkkeisiin ja koulutukseen satsatut miljoonat kuumentavat tunteita istuntosalissa, hävittäjämiljardeista puolueet ovat olleet kovin hiljaa. On aika epätodennäköistä, että näistä tulisi #hävittäjävaalit, vaikka koneiden päästöt ovat ehdottomasti myös ilmastokysymys.

Antaisikohan Liike Nyt minun äänestää mieleistäni hävittäjämallia?

Miikka Pynnönen