Italialainen ystäväni kertoi minulle kerran, kuinka hän riitelee tai kinastelee tyttöystävänsä kanssa joka päivä. ”Se on todella tärkeää, sillä niin pääsemme purkamaan höyryjä”, hän kuvaili minulle yhtenä vaihtosyksyni illoista.

Suoralta kädeltä olisin tehnyt täysin päinvastaisen johtopäätöksen. Ikäviähän ne riidat ovat. Omassa parisuhteessani ainakin koitan yleensä myötäillä sekä vältellä konflikteja ja ikävyyksiä. Paljon mukavampaa on yrittää olla kiva ja lempeä.

Meikäläinen keskustelukulttuuri taitaa muutenkin olla sellainen. Saatamme jättää sanomatta erimielisyytemme, sillä pelkäämme ristiriidan kärjistyvän henkilökohtaiseksi. Edes Valtsikan käytävillä en kovin usein näe esimerkiksi tulisieluisia sosialisteja käyvän debattia hallituksen politiikasta markkinaliberaalien opiskelijakavereidensa kanssa. Ilmiö on tuttu myös suomalaisesta puoluepolitiikasta, jossa presidentinvaaliehdokkaiden näkemyseroja pitää joskus jopa etsimällä hakea. Olemme konsensuskeskustelijoita.

”Politiikassa vallitseva ’yleinen konsensus’ patisti nämä äänestäjät valitsemaan populistisen vaihtoehdon, joka vastusti koko järjestelmää ylipäänsä.”

Tietysti konsensushakuisuudella on tärkeä rooli toimivien sosiaalisten suhteiden rakentamisessa. Kun otamme toisen huomioon ja rakennamme oman argumenttimme vahvistamaan edellisen sanomaa, voimme välttää konfliktit ja ymmärtää muita rakentavassa hengessä. Joustavuus ja muiden myötäily synnyttää ryhmiä, joiden jäsenet voivat toimia yhdessä eroistaan huolimatta.

Itsekin olen pärjännyt parhaiten sellaisissa ihmissuhteissa, joissa en ole ollut liian jääräpäinen.

Ei kai ristiriitojen esilletuomisen kuitenkaan väistämättä tarvitse johtaa henkilökohtaisuuksiin? Jos pelkää liiaksi riitelyä, ongelmat saattavat patoutua kun niistä ei keskustella ja purkautua myöhemmin aikansa kydettyä. Stereotyyppiset suomalaiset ihmissuhdeongelmat lienevät tuttuja: muita pyritään miellyttämään vähän liikaa eikä omista ongelmista osata puhua.

Sama pätee politiikassa: jos vaihtoehtoisten näkemysten esilletuomiselle ei ole tilaa, ne saattavat kanavoitua radikaalimpiin muotoihinsa. Viime vuosien paisuneet tapahtumat olisivat saattaneet edetä aivan toisenlaisella tavalla, mikäli amerikkalaisella tai englantilaisella maahanmuuttokriitikolla olisi ollut enemmän tilaa käydä tasavertaista keskustelua liberaalien kaupunkilaisnuorten kanssa. Politiikassa vallitseva ”yleinen konsensus” patisti nämä äänestäjät valitsemaan populistisen vaihtoehdon, joka vastusti koko järjestelmää ylipäänsä.

Ystäväni sanoissa taitaakin olla viisautta. Ehkä on järkevää joskus päästää höyryjä ulos ja asettaa vastakkain eriävät mielipiteet.

Ristiriidat ja konfliktit ovat muutenkin kiehtovia. Kriittinen valtsikalainen silmä ajautuu väistämättä etsimään niitä paremman ymmärryksen toivossa. Tieteenalojemme tärkeimpiä oppeja on se, että mitään yhtä totuutta ei yhteiskunnasta tai ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta voi löytää sellaisenaan. Teorian merkitys syntyy sen suhteesta toiseen teoriaan – ja hyvä kritiikki avaa sen, mitä ei välttämättä pinnalle näy.

Sen takia terve ja kunnioittava vastakkainasettelu on elintärkeää, niin demokratiassa kuin ihmissuhteissakin. Tietysti samanmielisten kanssa hengailu ja ikävyyksien välttely on helpompi vaihtoehto. Pelkään vaan, että siinä tapauksessa suljemme silmämme asioiden kääntöpuolille ja saatamme jättää monia tärkeitä sekä kipeitäkin asioita käsittelemättä. Sellaisessa maailmassa lakkamme ymmärtämästä erilaisuutta: poterot poteroituvat ja niiden väliset kuilut kasvavat kasvamistaan.

Eihän valita siis helpointa vaihtoehtoa?

Yuri Birjulin