Teksti: Katariina Mäkilä

Mummolasta tutut munakennot, maataloustuet ja maitotonkat ovat vahvasti muutosorientoituneen ruokakeskustelun kuumassa grillissä tirisevä pihvi. Mihin ruokamurros johtaa ja tarvitseeko sen olla reilu, jos planeetta sulaa käsiin?

Globaali ruokamurros eli kokonaisten ruokajärjestelmien muutosprosessi valtaa alaa ja valuu vauhdilla kohti tuottajia, kuluttajia ja muuta ruokateollisuutta ja -palveluja. Ruoka tulee lähelle niin vatsaa ja lompakkoa kuin myös elinkeino- ja aluepolitiikkaa sekä ilmastokysymyksiä. Kokonaisuuden hallitsemiseen tarvitaan siksi ajantasaista empiiristä tutkimusta ja sitä jäsentäviä käsitteitä. 

Lähes rikkumattoman mediahiljaisuuden saattelemana Pohjolassa onkin otettu jo askel eteenpäin ja aloitettu vastaamaan huutoon.

Suomen Ympäristökeskuksen erikoistutkija ja JUST-FOOD-hankkeen johtaja Minna Kaljonen toimii monitieteisen tutkijaryhmänsä kanssa suunnannäyttäjänä kansainvälisesti uuden tutkimusnäkökulman äärellä. Lokakuussa alkaneessa hankkeessa keskiössä on oikeudenmukaisuus muuttuvassa suomalaisessa ruokajärjestelmässä eli reilu ruokamurros. Työkalupakkiin on varattu empiiristä mallinnusta ja murroksen laadullista tarkastelua yhteistyössä Jyväskylän yliopiston, LUKEn, THL:n, e2 Tutkimuksen sekä maataloustuottajien ja ruokapalvelujen kanssa. Horisontissa siintää vaatimattomasti ”eriarvoisuuksien tunnistaminen ja ratkaiseminen matkalla kestävään, terveelliseen ja ilmastoneutraaliin ruokajärjestelmään”. Vyyhti on valtava mutta onnistuminen suorastaan läpimurto.

Liikaa hävikkiä ja häviäjiä

Harva yhteiskuntatieteellinen tutkimuskohde on yhtä konkreettinen kuin ruoka. Siksi se viehättää myös tutkija Minna Kaljosta, joka on urallaan keskittynyt maatalous- ja ympäristöpolitiikan symbioosiin ja leikkauspisteisiin erityisesti tuottajanäkökulmasta.  

Yksi JUST-FOOD-hankkeen lähtökohdista on, että nykyisillä ravitsemustottumuksilla ja ruoantuotantojärjestelmällä Suomen ympäristö kuormittuu kestämättömällä tavalla. Toisaalta myös kansa voi huonosti, sillä haavoittuvassa asemassa olevien pienituloisten ja ruoantuottajien talikonterällä keikkuva talous jatkaa alamäkilaskua eivätkä kansalliset ruokasuositukset mene perille.

”Fakta on, että turvemaat ovat äärimmäisen iso asia ilmastopäästöjen kannalta. Toisaalta suomalaiset eivät syö ravitsemussuositusten mukaisesti erityisesti punaisen lihan ja prosessoidun lihan sekä kasvisten osalta. Ja ruokaa menee myös haaskuuseen”, ympäristöpolitiikan tohtori Kaljonen tykittää.

Kuuma peruna on jälleen otettava kattilasta. Pohjoismaissa ja lännessä yleisesti lihankulutus on kasvanut Kaljosen mukaan viimeisen 50 vuoden aikana niihin mittoihin, että se vie resurssit ja haittaa terveyttä. Puolustelun sijaan reilua apua etsitään nyt vanhojen teemojen uusista silloista eli tuottajien ja kuluttajien suhteen kohentamisesta sekä ruoan alkuperän ja syöntisuositusten esilläpidosta.

”On otettava eri palikat huomioon. Suomessa ruokajärjestelmä perustuu maidon- ja lihantuotantoon, joihin on tehty isot investoinnit ja joihin tietyt yksityisyrittäjät perustavat elinkeinonsa”, Kaljonen painottaa haastattelussa toistuvasti. 

Reiluja kriteerejä oikeudenmukaisesti

JUST-FOOD-hanke saa rahoituksensa Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvostosta (STN) osana laajempaa FOOD-ohjelmaa. STN:n rahoituskohteet päättää viime kädessä valtioneuvosto, joka määrittelee siten ”merkittävien suomalaisen yhteiskunnan haasteiden” tutkimusagendan. Ruokajärjestelmämuutos on nyt yksi sellainen.

­Ratkaisuksi etsitään kriteeristöä, jolla voidaan määritellä, arvioida ja tutkia reilua ruokamurrosta. Samalla hankkeessa kehitetään toimijoiden kanssa käytännön ratkaisuja sekä Arkadianmäelle politiikkasuosituksia oikeudenmukaisuusperiaatteen huomioimiseksi. Kriteereissä oikeudenmukaisuus tulkitaan sosiaalisen, taloudellisen ja ympäristön huomioivan näkökulman kautta. Skenaarioissa tutkijat hahmottelevat hyötyjen ja haittojen jakautumista nykyisistä lähtökohdista käsin ja etsivät osapuolille mahdollisimman kivuttomia uusia menettelytapoja. Tutkimus kestää vuoteen 2025 saakka.

Ryhmä pyrkii kohdistamaan politiikkasuosituksia ensisijaisesti jo tälle hallituskaudelle, tarkemmin Suomessa valmisteltavaan uuteen ilmastolakiin ja sen yhteydessä tehtävään maankäyttösektorin ilmasto-ohjelmaan. Myös hallitusohjelmaan kirjattu ilmastoruokaohjelma on tärkeä keskusteluareena reilulle ruokamurrokselle. 

”Tässä tuodaan nyt realismia eli empiiristä tutkimusta ja toimijoiden kanssa tehtäviä yhteistutkimuksia mukaan keskusteluun. Hanke on siitä lähtien, kun siitä on turuilla ja toreilla kerrottu, toiminut välittävänä osapuolena ja tuonut niitä osapuolia yhteen, jotka yleensä vain huutelevat keskenään”, Minna Kaljonen kiittelee.

Kenen hyöty on tärkein?

Toimittajakin tajuaa, että uutta yhteistä keskusteluavaruutta lienee hankkeen myötä luvassa. Kaljosen argumenttia kaikkien osallistamisesta tukee myös hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n lausunto, joka painottaa ilmastotoimissa ruoantuotantoteknisten keinojen ohella ruokavaliomuutoksia.

”On tärkeä katsoa asioita ruokajärjestelmän sisällä, siellä on muutakin kuin ilmastonmuutos”

Maaseutu–kaupunki- ja tuottaja–kuluttaja-jakolinjat elävät siis jännittäviä aikoja, jos synergia alkaa jylläämään. Mutta otetaan paalinarua ja sidotaan kokonaisuus vielä nippuun: mitä jos vaakakuppeihin laitetaan laihialaisen maidontuottajan elinkeino ja globaali ilmastokriisi? Kumpi voittaa ja mikä on oikeudenmukaista?

Kaljonen miettii vain hetken.

”Meidän tarvitsee syödä. Mustavalkoisuuden ongelma on, että tuodaan yhteen yhteismitattomia asioita. On tärkeä katsoa asioita ruokajärjestelmän sisällä, siellä on muutakin kuin ilmastonmuutos: miten se tuottaa ravintoa, hyvää ravitsemusta, kestävää maankäyttöä ja huomioi maaperän kunnon. Ilmastonmuutos vaatii tarkastelemaan näitä kaikkia uusin silmin ja etsimään kuhunkin sopivan kokoisia ratkaisuja.”

”On myös sellainen simppeli demokratian sääntö, että kuullaan asianosaisia ja otetaan heidät huomioon”, tutkija virnistää.

Perspektiiviä toiveikkaalta agrologilta

Selvä se sitten, toimittaja soittaa kokemusasiantuntijalle. Langan päässä on opinnäytetyötä vaille valmis agrologi Ida Toivonen, 25, suoraan Suomen ehkä legendaarisimmasta maatalousopinahjosta Tammelan Mustialasta. Hämeen ammattikorkeakoulun kasvatti suunnittelee 2020-lukua kolkuttelevassa Suomessa sukupolvenvaihdosta ja työuraa kotitilan jatkajana Varsinais-Suomessa.

Eikö tuoreen maatalousasiantuntijan kannattaisi harkita jotakin vähemmän riskaabelia?

”Missään ei ole järkeä, jos miettii, miten tulevaisuudessa käy. Kaikilla aloilla on omat ongelmansa ja olen aina ajatellut, että tämä on ala, jolla on merkitystä. Se on työtä, jolla pidetään ihmiset hengissä”, Toivonen kuittaa.

Ruokamurros ei siis uuden sukupolven ruoantuottajia välttämättä pelota. Monet alan opiskelijat ovat perineet elämäntapansa kotoa ja valitsevat maalla asumisen ja maataloustyöt tietoisesti. 

Kun toimittaja kääntää puheen kohti Yläneellä sijaitsevan kotitilan tulevaisuutta, vastauksena tulee syväanalyysi kotimaisen munantuotannon ja viljelyn nykytilasta ja Toivosen tekemistä laskelmista ja visioista. Yrittäjyyden lainalaisuudet ja markkinoiden hintaheilahtelut pitävät jalat peltotasossa ja ajatukset pitkälti matematiikassa.

Entä jos saisi hetkeksi unohtaa realiteetit ja miettiä tulevaisuutta utopistisesti puhtaalta pöydältä?

”Kyllä ottaisin varmaan kanoja, vähän possuja ja lampaita ja pari nautaa. Sellainen vanhanaikainen malli, jossa on sitä sun tätä”, yrittäjä hymähtää vähän huvittuneena.

Opintojen aikana ei ole kuulemma ollut puhetta ruokamurroksesta. Se taitaa olla muuttumassa.