Eli millaisella politiikalla kohti rauhaa Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean noidankehässä?

Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean konflikti on kestänyt jo puoli vuosisataa, eikä loppua näy. Nyt maiden välit ovat jälleen kiristyneet. Kyseessä on vahvasti politisoitu ikuisuuskonflikti, joka juontaa juurensa aina 50-luvulle, Korean sotaan asti.

Teksti: Sade Mäntylä
Kuvitus: Vilma Puttonen

Maiden suhteiden historia on ollut värikäs. Vuonna 1993 Pohjois-Korea irtautui YK:n ydinaseet kieltävästä ydinsulkusopimuksesta, mutta jo seuraavana vuonna Presidentti Clintonin hallitus pääsi sopimukseen diktatuurin ydinohjelman keskeyttämisestä. Vuonna 2002 uusi Presidentti Bush otti kuitenkin erilaisen asenteen Pohjois-Koreaan kohtaan ja nimesi sen osaksi pahuuden akselia yhdessä Iranin ja Irakin kanssa.

Bushin hallitus oli myös sanojensa mukaan valmis ennaltaehkäiseviin iskuihin näitä kolmea valtiota vastaan. Tämän aiempaa hyökkäävämmän politiikan seurauksena Pohjois-Korea vetäytyi ydinsulkusopimuksesta ja Clintonin kanssa tehdystä sopimuksesta sekä teki ydinkokeen vuonna 2006.

Viimeiset 10 vuotta ovat toistaneet samanlaista provokaation ja sovittelun kehää.

Miten Pohjois-Korean kanssa tulisi siis toimia? Kyseessä on kiistatta epävakaa ja potentiaalisesti vaarallinenkin diktatuuri. Toisaalta myös tietynlaisia Yhdysvaltojen valtiojohdon asenteita on pidettävä aivan yhtä vaarallisina. Bushin painostamiseen eli pääasiassa talouspakotteisiin ja sotilaalliseen uhkaan perustuva politiikka ei tuonut kestävää ratkaisua, vaan provosoi Kim-jong Iliä jatkamaan ydinkokeita.

”Tutkimuksissa on havaittu, että Pohjois-Korea tekee mielellään yhteistyötä, kunhan sen valtiojohdon asemaa ei uhata.”

Donald Trumpin presidenttikaudella keskustelu on saanut uuden sävyn. Trumpin viimeaikaiset henkilökohtaisuuksiin menevät ”little rocket man”-somekommentit ja jopa suorat ”on vain yksi keino jäljellä”-uhkaukset ovat Bushinkin toimintaa tuomittavampia. Trumpin käytös osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä historiasta, sillä Kim-jong Un on isänsä lailla puolustuskannalla ja jatkaa ydinasevarustelua ärhäkästi. Lopputuloksena on tilanne, josta kummankin on vaikea perääntyä kasvojaan menettämättä.

Trumpin mukaan ”being nice to North Korea” ei ole koskaan toiminut. Samaa voi kuitenkin sanoa myös painostamisesta. Pahuuden retoriikka unohtaa Pohjois-Korean perspektiivin, jossa myös länsi on osasyyllinen. Kun Pohjois-Koreaa syyllistetään ydinsulkusopimuksen rikkomisesta, on samalla hyvä muistaa, että alkuperäisen sopimuksen mukaan myös läntisen ydinaseviisikon tuli luopua ydinaseistaan. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.

Rauhan saavuttaminen alkaa sen ymmärtämisestä, että Pohjois-Korean ulkopolitiikkaa ohjaa tarve turvata maan hallituksen jatkuvuus. Tutkimuksissa on havaittu, että Pohjois-Korea tekee mielellään yhteistyötä, kunhan sen valtiojohdon asemaa ei uhata. Kimin suvun aseman turvaaminen on prioriteetti, joka tulee huomioida noidankehän purkamiseen tähtäävässä politiikassa. Yhdysvaltojen toiminta Irakissa näytti, mitä maa tekee itselleen epämieluisille diktaattoreille, joten nykytilanteessa Pohjois-Korean näkemys, että vain ydinase voi suojata sitä, on varsin ymmärrettävä.

Painostamiselle on kuitenkin olemassa vaihtoehto. Sitouttamisessa Pohjois-Korea pyritään integroimaan kansainväliseen yhteisöön, jotta konflikti ei etenisi aseelliseksi. Etelä-Korea on perinteisesti kannattanut tätä dialogiin ja ruohonjuuritason yhteistyöhön perustuvaa lähestymistapaa, jossa keskeisessä asemassa on taloudellinen toiminta (Koreat ovat aiemmin perustaneet muun muassa yhteisiä kalastusalueita). Sitouttamisen taustalla on liberaali ajatus, että kaupankäynti luo yhteiset intressit ja keskinäisriippuvuuden, joita ei haluta häiritä sodalla. Kaupan myötä lisääntyvät ihmiskontaktit myös murtavat vastapuoleen liittyviä stereotypioita ja uhkakuvia.

Sitouttaminenkaan ei ole ongelmatonta. Voidaan kysyä, onko eettisesti hyväksyttävää tehdä yhteistyötä ihmisoikeuksia laajasti rikkovan regiimin kanssa. Toisaalta länsimaat kykenevät yhteistyöhön kuitenkin esimerkiksi Kiinan ja Saudi-Arabian kanssa. Sitouttaminen on silti painostamista parempi vaihtoehto. Samoin Pohjois-Korean näkökulman ymmärtäminen ja huomioon ottaminen ei tarkoita maan autoritaariselle hallitukselle tukensa osoittamista, vaan tekee konfliktin ratkaisemisen mahdolliseksi.