Lokakuussa 2017 Katalonia oli kaikkien huulilla: itsenäistymisäänestys, poliisiväkivalta, hajoava Espanja. Sittemmin kohu laantui ja tilanne tasaantui, Espanja sai sovittelevamman pääministerin, Carles Puigdemont menetti virkansa ja Eurooppa huokaisi helpotuksesta. Mutta mitä kriisistä jäi käteen?

Teksti: Alvar Aalto-Setälä

Lokakuussa 2017 Katalonia oli kohutuin kolkka Euroopassa. Koillis-Espanjassa sijaitseva oman kielensä ja kulttuurinsa omaava itsehallintoalue järjesti näyttävästi lainvastaisen itsenäistymisäänestyksen ja julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi Carles Puigdemontin johdolla. Espanjan keskushallinto ei tyytynyt sivustakatsojan rooliin, vaan päätti yrittää estää äänestämisen lähettämällä maakuntaan suuren joukon poliiseja muualta Espanjasta.

Poliisien voimankäyttöä kaihtamaton toiminta järkytti eurooppalaista yhteisöä, mutta äänestyksen jälkeen kriisi katosi kansainvälisestä mediasta yhtä nopeasti kuin oli sen huomioon noussutkin. Ainoastaan Puigdemontia ja muiden viraltapantuja separistijohtajia vastaan nostetut syytteet tuntuivat olevan ainoa uutiskynnyksen ylittävä osa kriisin jälkipyykkiä. Espanjassa valtaan nousi sovittelevampi pääministeri ja alueen kuohunta väheni. Mutta mitä kriisistä todella jäi käteen, mikä on nykyinen tilanne ja millainen on Katalonian tulevaisuus? Haastattelimme Ulkopoliittisen instituutin vanhempaa tutkijaa Teemu Tammikkoa saadaksemme selvyyttä mieltämme askarruttaviin kysymyksiin.

”Historiaan jää lähinnä Puigdemontin itsenäisyysjulistus. Itsenäisyys ei kuitenkaan ole nyt yhtään lähempänä kuin aikaisemminkaan.”

Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija, YTT Teemu Tammikko.

Katalonian itsenäistymispyrkimykset ovat, muutamia lähinnä niin kutsuttuja poliittisia vankeja ja heidän oikeudenkäyntejään koskevia satunnaisia juttuja lukuun ottamatta, painuneet kansainvälisen median uutiskynnyksen alle ja kannanotot molemmilta osapuolilta ovat maltillistuneet huomattavasti. Onko separatistiliike onnistuttu lyömään hajalle vai olemmeko vain välitilassa kriisien välissä?

“Ei liike ole mihinkään kadonnut. Itsenäisyysjulistus syksyllä ja sen jälkeinen kansainvälinen hiljaisuus sai varmasti monet vähän suuntaamaan katsettaan pidemmälle tulevaisuuteen. Pohjatyön tulee olla perusteellisempi ja kannatuksen kiistaton ja suurempi kuin nyt. Tällä hetkellä kannatus itsenäiselle Katalonialle on jossain noin 40 prosentin hujakoilla. Eli kyllä tilanne jatkuu edelleen.”

Kesän alussa Espanjassa nousi välikysymyksen myötä valtaan uusi pääministeri Pedro Sanchez, joka on ottanut yhdeksi päätavoitteekseen ”normalisoida Katalonian ja Madridin keskushallinnon väliset institutionalistiset suhteet”. Uskotteko, että suhteet ovat palautettavissa kriisiä edeltäneeseen aikaan kaiken tapahtuneen jälkeen ja voidaanko luottamusta hallintojen välillä palauttaa? Ja oliko kriisissä todella kyse institutionalistisesta kriisistä?

“Sanchez on varmasti parempi hillitsemään tulehtuneita välejä, mutta tällä hetkellä hän on poliittisesti erittäin voimaton, koska hänellä on parlamentissa hyvin heikko tuki takanaan. Välit ovat ilman muuta palautettavissa. Suurin osa katalonialaisista ei halua itsenäisyyttä, ja monelle itsenäisyysmielisellekin riittäisi laajempi itsehallinto. Näiden muuttaminen kuitenkin vaatisi Espanjassa laajempaa keskustelua koko itsehallintojärjestelmän muuttamisesta. Katalonia ei suinkaan ole ainoa tyytymätön alue.”

Kuinka tärkeänä näet niin sanottujen poliittisten vankien roolin kriisin jälkipyykissä?

“En itse kutsuisi heitä poliittisiksi vangeiksi, sillä he eivät ole vankeja mielipiteidensä vuoksi, vaan tekojensa. Itsenäisyysjulistus oli Espanjan lakien mukaisesti kapina ja heidän kontollaan on muun muassa julkisten varojen väärinkäyttöä, joka on tuomittava rikos mielipiteistä huolimatta. Espanjassa saa edelleen kannattaa ja ajaa parlamentaarisin keinoin itsenäisyyttä, se ei ole rikos, eikä siitä joudu kukaan vankilaan. Tästä huolimatta en katso aiheelliseksi pitää syytettyjä vankilassa. He eivät ole vaarallisia yhteiskunnalle, ja vankeina pitäminen antaa polttoainetta itsenäisyysmielisille. Vapauttaminen tutkintavankeudesta olisi merkittävä liennytyskeino keskushallinnolle.”

Kataloniassa on kuohunut lähiaikoina myös muissa kahinoissa kuin itsenäistymiseen liittyvissä. Esimerkiksi kannanotot massaturismia vastaan ovat olleet hyvinkin jyrkkiä Barcelonassa. Miksi taloudellisesti hyvinvoiva Katalonia oireilee juuri nyt?

“Juuret ristiriidoille ovat syvällä aina 1978 perustuslaissa ja toisaalta 2000-luvun alun epäonnistuneessa itsehallinnon lisäämisessä sekä 2008 alkaneessa talouskriisissä. On luonnollista, että kansallismielisyyteen liittyy voimakkaasti myös omien etujen itsekkäämpi ajaminen, ja turismin vastustaminen on osa samaa ilmiötä. Taustalla on myös muita syitä kansallismielisyydestä riippumatta: Barcelonan turismi on paisunut valtavaksi ja se on muuttanut alueita kaupungista kokonaan ulkoilmamuseoiksi. Lisäksi asuntojen hinnat ovat pilvissä ja vuokrakämppien löytäminen on vaikeaa, mikä lisää tyytymättömyyttä.”

Mitä kriisistä jäi loppujen lopuksi käteen: Espanjan maine otti kolauksen ja epäluottamus kasvoi. Mutta ovatko katalaanit lähempänä itsenäistymistä?

“Historiaan jää lähinnä Puigdemontin itsenäisyysjulistus. Itsenäisyys ei kuitenkaan ole nyt yhtään lähempänä kuin aikaisemminkaan. Syntyneen polarisaation paraneminen voi kuitenkin viedä aikaa, ja tilanne voi esimerkiksi uuden talouskriisin myötä nousta kärkkäästi pintaan.”

Onko Katalonian tilanteella yhtymäkohtia Baskimaan historiallisiin itsenäistymispyrkimyksiin, ja kuinka erilaisena näet baskien ja katalaanien tilanteet? Näetkö Katalonian ahdingon mahdollisena seurauksena poliittisen väkivallan tai terrorismin Baskimaan tapaan?

“Yhtymäkohtia on paljon, ovathan alueet kuuluneet vuosisatojen ajan samaan kuningaskuntaan. Espanjan on vuoristoinen maa, jossa ehtivät kehittyä voimakkaat alueidentiteetit ennen kansallisaatteen juurtumista 1800-luvulla. Näistä Katalonia ja Baskimaa ovat olleet kenties muusta Espanjasta voimakkaammin omalaatuisia kielen näkökulmasta. Baskimaa joutui kuitenkin Francon aikana erityiseksi silmätikuksi sen vuoksi, että alueen hallitus oli voimakkaasti Francon kapinaa vastaan. Baskiterrorismi syntyikin alun perin vastustamaan diktatuuria, minkä vuoksi sitä myös pyrittiin kitkemään väkivalloin. Väkivallan kierre kuitenkin syveni diktatuurin kaaduttua ja Espanjan siirryttyä demokratiaan. Keskushallinto käytti hyvin poikkeuksellisia keinoja, kuten salamurhia ja kidutusta baskiterrorismin kitkemiseksi. Tällaista historiaa Kataloniassa ei ole.
Nykypoliitikot Kataloniassa ovat hyvin selkeästi painottaneet, ettei itsenäisyyttä ajeta väkivalloin. Tämä on ollut tärkeää, sillä tulehtunut tilanne eskaloituisi nopeasti. Taustalla on myös Baskimaan esimerkki: väkivalta ei tuonut haluttua tulosta, vaan vei itsenäisyyspyrkimyksiltä moraalisen perustan. Niin kauan kuin liikkeen johtajat painottavat väkivallatonta toimintaa, ei baskiterrorismin kaltaista terrorismia ole Kataloniassa odotettavissa. He kuitenkin ovat rakentaneet espanjalaisista syvää viholliskuvaa, joka luo pohjaa myös väkivallalle. Ainekset väkivaltaan ovat siis olemassa, riittää, että joku saa ne liekkeihin.”

”Näen Puigdemontin pikemminkin donquijotemaisena hahmona kuin suurena johtajana.”

Myös Katalonian ja Espanjan välejä kiristävän diktaattori Francon ruumiin siirtäminen pois suuresta sankarihautamonumentista Valle de los Caidosista on Sanchezin hallinnon yksi pyrkimys kohdata Espanjan historian synkkiä kohtia. Näetkö tällaisen poliittis-historiallisen lähestymistavan olevan hedelmällinen keino suhteiden parantamiseen?

“Kysymys on Katalonian kriisiä laajempi, sillä poliittisen muistin herättäminen ja käsittely avaavat erityisesti haavoja konservatiivien ja vasemmiston välillä. Kivuttomasti prosessi ei käy, mutta pitkällä tähtäimellä se on ainoa tapa päästä traumaattisista tapahtumista yli. Täytyy muistaa, että 1936–39 sisällissodasta ei ole kovin pitkä aika, ja sitä seurasi todella pitkä pysähtyneisyyden ja tukahtuneisuuden aika, joka päättyi vasta 1978. Suuri osa espanjalaisista siis muistaa omakohtaisesti ainakin sisällissodan seuraukset ja tietää oman perheensä taustat.”

Kansainvälisessä mediassa Carles Puigdemontin rooli äänestyksessä ja separistiliikehdinnän johtohahmona korostui. Kuinka tärkeänä lopulliselle tapahtumakululle näet Puigdemontin roolin ja poliittisen pääoman?

“Näen Puigdemontin pikemminkin donquijotemaisena hahmona kuin suurena johtajana. Hän nousi karismaattisen Artur Masin taustalta puolivahingossa johtajaksi. Hänen vain kaksi vuotta kestäneen johtajuuden aikana hänen puolueensa hajosi ja merkittävät taustavoimat taloussektorilla katosivat. Hänen edustamansa suhteellisen pragmaattinen kansallismielisyys jäi pitkälti radikaalimpien separatistien jalkoihin. Puigdemont epäonnistui rajusti tavoitteessaan kiristää keskushallintoa neuvottelupöytään. Lopulta itsenäisyys oli pakko julistaa, vaikka hän varmasti tiesi sen jäävän ilman kansainvälistä vastakaikua. Viimeistään maanpako teki hänestä pelkän poliittisen symbolin, kansallismielisen liikkeen sivuhahmon, joka jäänee anekdoottina historiaan julistuksen vuoksi, mutta jo tällä hetkellä separatisteilla on uudet henkilöt liikettä vetämässä.”

Jääkö äänestys jälkipyykkeineen historian kirjoihin?

Äänestys tuskin jää kovin merkittäväksi, koska se ei täyttänyt mitään normaalin oikeusvaltion äänestyksen tunnusmerkkejä. Toki separatistit siihen vetoavat jatkossakin, koska sillä he pyrkivät vääristelemään liikkeen kannatusta ja osoittamaan keskushallinnon repressiota, mutta fakta on kuitenkin se, että kyseessä oli separatistiaktivistien oma mielipiteenilmaus, eikä koko Kataloniaa liikkeelle pannut äänestys. Jo yksin tästä syystä olisi tärkeää, että keskushallinto suostuisi aitoon ja legitiimiin kansanäänestykseen Kataloniassa. Vain siten todellinen kannatus itsenäisyydelle voidaan mittauttaa. Se toki edellyttää perustuslain muutosta, mutta sitä varten politiikkaa tehdään, että lakeja voidaan säätää ja muuttaa. Nykyinen pääministeri Pedro Sanchez on vilautellut mahdollisuutta järjestää Kataloniassa sitova kansanäänestys itsenäisyydestä. Se olisi toivottavaa, mutta tällä parlamentaarisella kokoonpanolla sitä ei tulla järjestämään koska Sanzhezin johtamalla sosialistipuolue PSOE:lla ei ole riittävästi tukea. Sanchez tietää toki sen, ja kyseessä on ensi vuoden vaaleja ajatellen yksi varsin merkittävä, joskin myös riskialtis, vaalilupaus.”