Tekoäly on nyt muodissa. Siitä puhuvat silmät kiiluen niin poliitikot, professorit kuin yritysjohtajatkin. Siitä povataan koko jälkiteollisen maailman pelastajaa.

Mitä sanottavaa aiheesta voisi olla moneen otteeseen puhtaaksi kalutulla, viime vuosisadalla eläneellä ranskalaisfilosofilla?

Teksti: Miikka Pynnönen
Kuva: Alec Neihum

Tarkkanäköisimmät muistavat, kun valtsikan speksin 2018: “Vallat ja väet” kohtauksessa vihainen väkijoukko vaati  johtajiensa päitä vadille, mielenosoittajien seassa saattoi nähdä monitulkintaisen kyltin: “Mitä Foucault sanoisi?”

Ranskalaisella filosofilla ja akateemikolla Michel Foucault’lla (1924–1984) oli todellakin paljon sanottavaa. Perustamassaan ajatusjärjestelmien historian professuurissa Collège de Francessa toiminut Foucault ehti pitkän uransa aikana käsitellä muun muassa psykiatriaa, rikosoikeutta, kirjallisuutta, seksuaalisuutta ja yhteiskuntateoriaa. Foucault’n suurennuslasin alla olivat alinomaa varsinkin tiedon ja vallan käsitteet ja käytännöt.

Foucault esitteli käsitteen “biopolitiikka” ensimmäisen kerran 1970-luvun lopulla. Biopolitiikalla terminä ei sinänsä ole mitään tekemistä ympäristön tai edes Sipilän hallituksen lempilapsen, Äänekosken biotuotetehtaan, kanssa. Yhteyksiä Suomi nousuun -aikakauden kanssa löytyy siitä huolimatta.

Foucault’n mukaan biopolitiikka, tai biovalta, on modernien kansallisvaltioiden harjoittamaa vallankäyttöä, jossa pyritään vaikuttamaan sellaisiin ”ihmiseen elävänä olentona” liittyviin tekijöihin kuten syntyvyyteen, kuolleisuuteen, elinajanodotteeseen ja niin edelleen. Valtio kerää tietoa kansalaisistaan monin tavoin, ja väestötutkimuksen kautta voidaan sitten suorittaa erilaisia interventioita, jotka tähtäävät yleisen hyvinvoinnin lisäämiseen.

Suomi onkin varsinainen biopolitiikan mallimaa, ainakin hyvinvoinnilla mitattuna. Suomessa on sotien jälkeen saatu nauttia hyvinvointivaltiosta, jonka olennainen osa on ollut väestötutkimukseen ja tilastointiin pohjaava malli, jossa neuvolat, terveydenhuolto, sosiaalitoimistot ja kulttuurisetelit muodostavat pohjoisen lintukodon sellaisena kuin me sen tunnemme.

“Hyvinvointi on kallista.”

Samaan aikaan kun Suomessa on monien jälkiteollisten maiden tavoin saavutettu alhainen lapsikuolleisuus ja korkea elinajanodote, globaalin talouden puristuksessa luovivaan valtioon kohdistuu yhä enemmän paineita kansallisen kilpailukyvyn ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Tämä vaatii hyvinvointivaltiolta, jossa julkiset menot ovat suuret, yhä suurempaa ihmisten työuran, siihen johtavan koulutuksen ja työkyvylle välttämättömän terveydentilan seurantaa ja säätelyä.

Hyvinvointi on kallista. Myös Foucault sitoi kansalaisten hyvinvoinnin yhteen näiden tuottavuuden kanssa: miten saada pieni hyvinvoiva kansa tuottamaan, kun teollisuusjuna meni jo, ja työpaikat valuvat alalta toiselle nopeammin kuin kansalaiset ehtivät pyristellä mukana? Vastaus löytyy monen politiikon päiväunissa digitalisaatiosta ja tekoälystä.

Ennakoiva yhteiskunta ja tekoäly

Väestörekisterikeskuksen ylläpitämässä Suomidigi-portaalissa esitellään scifiltä kalskahtava tulevaisuuden skenaario: ennakointikykyinen yhteiskunta. Se vastaa sivuston mukaan “joustavasti ja ennakoiden yhteiskunnan jäsenten tarpeisiin — mahdollisuuksiin osataan tarttua ja uhkia ratkotaan ennen kuin niistä muodostuu ongelmia.”

Hyvinvointia tässä tulevaisuudenvisiossa tarkastellaan ns. Stiglitzin mallin kautta, jossa ”ihmisen hyvinvoinnin varannot” koostuvat kahdeksasta tekijästä. Näitä ovat muun muassa terveys, koulutus, aineellinen elintaso ja sosiaaliset suhteet. Ennakointikykyisen yhteiskunnan toteuttamisessa julkinen ja yksityinen sektori käyvät käsi kädessä, ja datan ja tiedon hyödyntämisellä on merkittävä rooli.

Väestörekisterikeskuksen esittämä konsepti on kuin suoraan biopolitiikan oppikirjasta, hyvinvoinnin mittareitaan myöten. Foucault mainitsi biopolitiikan soveltamisen keinoksi tilastojen pohjalta laaditut ennusteet ja projektiot tulevaisuudesta, mutta kiihtyvän digitalisaation aikana kertyvän käyttäjädatan määrää ja merkitystä näiden ennusteiden muodostamiselle hän olisi tuskin voinut nähdä ennalta. Big data on mullistanut tavat, joilla ihmisryhmien käyttäytymistä voidaan seurata ja mallintaa.

Valtiolla on pääsy valtavaan määrään kansalaisiaan koskevaa tietoa liittyen näiden koulutukseen, terveyteen ja tuloihin. Näiden tietopankkien pohjalta on mahdollista kehittää tekoälyä, joka dataa yhdistelemällä ei ainoastaan osaisi reagoida kansalaisen muuttuviin elämäntilanteisiin, vaan myös vähitellen oppisi ennakoimaan niitä. Valtion kanssa kehitystyöhön pyrkivät mukaan kaupalliset toimijat, jotka kuolaavat päästä käsiksi dataan, jonka päällä se istuu.

“Henkilökohtainen virtuaaliassistenttisi, palveluksessasi!”

Työ- ja elinkeinoministeriön ylläpitämällä Tekoälyaika.fi-verkkosivustolla yhdeksi kehityskohteeksi mainitaan kansalaisen oma virtuaalinen assistentti. Virtuaalinen assistentti toimisi tekoälyjen verkostossa ja antaisi kansalaiselle ennakoivasti suosituksia eri elämäntilanteissa, perustuen tämän yksilöllisiin elämäntavoitteisiin, osaamiseen, tulotasoon ja niin edelleen. Sattumoisin ajatusta virtuaalilakeijasta ovat Suomenkin lehdistössä tehneet tunnetuksi useat monikansalliset konsulttifirmat.

Palataan vielä hetkeksi Michel Foucaultiin. Foucault’a tutkinut Lauri Siisiäinen on kirjoittanut valtion “pastoraalisesta katseesta”. Foucault’n mukaan valtion tehtävä periytyy suoraan kirkolta: valtiovalta pitää hyvän paimenen tavoin huolta lauman sairaista ja heikoista. Se pyrkii suuressa viisaudessaan ohjaamaan laumaansa ”oikeaa tietä” – toisin sanoen kohti suurempaa elinvoimaisuutta, hyvinvointia ja tuottavuutta.

Valtion kehittämä henkilökohtainen tekoäly voisi antaa ihmiselle suosituksia liittyen hänen kulloiseenkin elämäntilanteeseensa, mahdollisesti jo ennen kuin nämä tilanteet ehtivät realisoitua, perustuen hänen henkilöhistoriaansa ja taustaansa. Tällöin olisi kyse paimenesta, joka voisi todella sanoa: ”Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua.” (Johanneksen evankeliumi 10:27)

Kysymys siitä, kuinka syvälle yksilön elämään valtion läpitunkevan katseen tulisi ulottua, onkin jo aivan toinen tarina. Selvää on, että Foucault’lla oli ajatus jos toinenkin oikealla paikallaan, niin hyvin hänen teorioitaan on mahdollista soveltaa nykymaailmaan. Tai ehkä kyse on vain politiikan tutkijoiden mielikuvaharjoituksista.

”Oikea tie” voidaan silti kilpailuyhteiskunnassa käsittää myös urapolkuna, jolle kansalainen asetetaan jo peruskoulussa. Rakennemuutosten järisyttäessä yhteiskuntaa kansalainen voidaan kouluttaa uudelleen hänen henkilökohtaisten tavoitteidensa, ominaisuuksiensa tai aikasemman taustansa pohjalta. Hänet voidaan ohjata oikealle polulle.

Pääministeri Juha Sipilän mukaan Suomen pitäisi uudelleenkouluttaa noin miljoona suomalaista tekoälyn osaajiksi seuraavien kymmenen vuoden aikana.