Jean Maziéres ammuttiin syrjäiselle tielle pysäytettyyn autoon hieman ennen kello kymmentä 23. maaliskuuta 2018. Jeanin, eläköityneen paikallisen viininviljelijän sekä kriittisesti haavoittuneen portugalilaisen kuljettajan ruumiit heitettiin tienvarteen tapahtumapaikalla Carcassonen kaupungin laitamilla. Hetken kuluttua auto lähti liikkeelle ilman alkuperäisiä matkustajiaan kohti lähistöllä sijaitsevaa pientä Trèbesin kylää. Trèbesissä auto pysähtyi pienen paikallisen ruokakaupan eteen.
Sisällä Christian Medvès, kaupan lihamestari ja Hervé Sosna, paikallinen eläköitynyt rakennusmies, vaihtoivat ehkä kiusallisen pitkiä kohteliaisuuksia ranskalaiseen tyyliin. Ovi avautui, kaksi laukausta. Christian ja Hervé lyyhistyivät kuolleina lihatiskin ääreen noin kello 11.15. Rakennuksen takana olevasta hätäuloskäynnistä alkoi hyökyä ihmisiä parkkipaikalle.
Sisälle jäi vain yksi panttivanki, noin nelikymppinen nainen, kassanhoitaja. Kaupan ulkopuolella ensimmäisenä paikalle saapunut Gendarmerien yksikkö pohti vaihtoehtoja. Hieman ennen kello kahta yksikön komentaja, 44-vuotias paikallinen mies, astui kynnyksen yli ilman asetta, puhelin auki takin taskussa ja pyysi saada vaihtaa itsensä panttivangin tilalle. Nainen sai vapautensa ja poliisikomentaja jäi rakennukseen.
Kahden tunnin odotuksen jälkeen hiljaisuuden kaksi laukausta rikkoi hiljaisuuden jonka jälkeen poliisin erikoisjoukot rynnäköivät sisään ja päättivät tilanteen. Poliisikomentaja makasi sisällä, kaksi luotia kehossaan ja kurkku revittynä auki metsästysveitsellä.
Hänen nimensä oli Arnaud Beltrame ja hän kuoli sairaalassa kansallissankarina.
Tuo iltapäivä on pyörinyt mielessäni koko viikon. Valtiotieteellisestä näkökulmasta asiaan liittyy paljon pohdittavaa; Mikä selittää ääri-islamismin nousua? Miksi tekijät valitsivat kohteekseen Super-U:n? Miksi poliisi ei osannut varautua tilanteeseen? Mikä on taustalla radikalisoitumisessa, joka aiheuttaa tällaisia mielettömiä väkivallantekoja kerta toisensa jälkeen?
Kuitenkin jostain syystä yksi nimenomainen hetki tarinassa ei jätä minua rauhaan.
Miksi Arnaud vaihtoi itsensä panttivangiksi tuntemattoman kassanhoitajan tilalle? Hänellä ei ollut syytä odottaa kuin kuolemaa. ISIS on tappanut, raiskannut, polttanut ja silponut tuhansittain ihmisiä ympäri maailman. Arnaud tiesi olevansa tekemisissä tämän järjestön kanssa. Ja silti, hän meni sisään.
Eikö meidän, valtiotieteilijöiden, ihmisten asiantuntijoiden, tulisi osata antaa edes suuntaa-antavia selityksiä tämänkaltaisiin kysymyksiin? Jos jonkun, meidän pitäisi tietää, miksi Arnaud Beltrame astui ruokakaupan kynnyksen yli perjantaina 23. maaliskuuta 2018.
Kunnia? Ehkä Arnaudia motivoi kunnia. Ihmiset ovat hyvällä menestyksellä etsineet ikuisuutta kuolemasta jo vuosituhansia. Paikkansa historiassa lunastivat Leonidaksen spartalaiset yksi persialainen kerrallaan. Kukaan ei kuitenkaan muista niiden tuhansien merimiesten, kauppiaiden ja erityisesti naisten nimiä, jotka elivät hyvän, täyden ja rauhallisen elämän.
Seitsemännen kevyen ratsuväkiprikaatin mieletön heittäytyminen kuolemaan Krimillä innoitti Tennysonia, mutta kahdeksannen ratsuväkiprikaatin seikkailut ovat pelkästään sotahistorian dosenttien pölyisten bridgeiltojen anekdootti, ennen siirtymistä tupakkasalonkiin. Saman epäsuhdan kuoleman ja elämän kokevat arki-ilta kerrallaan ne yhä harvenevat veteraanit, joiden kohtaaminen sodan järjettömyyden kanssa ei päättynyt suoristiin ja mitaleihin.
Harva valtio maailmassa kunnioittaa puolestaan kuolleitaan yhtä vaikuttavasti kuin Ranska. Panthéonin miltei tuhatvuotisissa holveissa lepäävät niin Descartes, Hugo kuin Curiekin ja kävelymatkan päässä Les Invalidesin kultaisen kupolin alla on sarkofagi. Siinä makaa Atlantin saarilta kotiin lepäämään tuotu pieni, feminiininen mies, joka mullisti Euroopan. En usko tuntevani ketään muuta korsikalaista.
Arnaudin muistotilaisuus pidettiin tämän saman rakennuksen kunniapihalla. Macron myönsi hänen ruumiilleen valtion korkeimman ansiomerkin, kunnialegioonan komentajamerkin. Taustalla legioonan soittokunta soitti Marseljeesia viivasuorissa riveissä sateesta huolimatta. Näin kansallissankareita tehdään; ruumis haudataan, mutta tarina irrotetaan lihasta ja jänteistä – kuolemasta tulee pyhä, se kiedotaan tasavallan tarinaan Mariannen, Lafaytten ja Tricoloren rinnalle.
Jos Arnaud etsi kunniaa, hän löysi sen. Hannah Arendt kirjoitti, että ihminen on vapaa, kun hän jättää jälkensä historiaan, kun hän nousee arjen pinnan yläpuolelle. Ehkä Arnaud kuollessaan teki itsestään vapaan. Ehkä kunnia, vaikka sitten haudanjälkeinen, voi olla kuolemisen arvoista.
Psykologinen stressireaktio? Ehkä Arnaud oli aivokemikaaliensa orja. Mikrotasolla syytä voidaan hakea kemikaalibalansseista valintahetkellä. Ehkä tilanteen laukaisema stressireaktio sai kortisolin ja adrenaliinin virtaamaan ja pakotti toimintaan. Ehkä sisältä kuuluvat huudot sekä tilanteen absurdius saivat aikaan kemikaalivasteita, jotka ajoivat toimintamallin siirtymään rationaalisesta ja pitkäjänteisestä 2-järjestelmästä, reaktiiviseen ja spontaaniin 1-järjestelmään. Ehkä tilanteen huumassa riskit hämärtyivät ja saivat hänet tekemään tyhmänrohkean ja lyhytjänteisen valinnan jota hän katui välittömästi tuntiessaan veitsen kurkullaan.
Maskuliininen suojeluhimo? Ehkä Arnaudiin kulttuurisesti iskostettu tarve suojella ja taistella feminiinin sukupuolen puolesta otti vallan. Nähdessään neidon pulassa, kulttuurisesti iskostetut roolit sukupuolten välisistä suhteista aktivoivat heteronormatiivisessa yhteiskunnassa kasvaneen cis-miehen latentit, ulkopuolelta iskostetut odotukset. Nämä, tietoisesti tai alitajuisesti, saivat hänet uhrautumaan naisen, feminiinin puolesta.
Näin kyseenalaistamaton sukupuoliroolien toimintaa ohjaava vaikutus sai hänet tekemään subjektiivisesti irrationaalisen päätöksen ja uhraamaan henkensä. Vastapuolella toinen uskonnollisesti radikalisoitunut cis-mies valitsi yhtenä jatkuvan alistamisen muotona uhrikseen naisen. Näin Arnaudin kuolema ja sen syntymisen ehdot Etelä-Ranskalaisessa kaupassa olivat syy, ilmentymä ja väistämätön seuraus toksisten maskuliinisuuksien ilmentymistä yhteiskunnassa.
Palkankorotus? Ehkä Arnaudia motivoi rationaalinen järkeily? Hänellä oli kenties syytä olettaa, että ajan hetkellä t(0) ”Vaihda itsesi panttivankiin” voi johtaa onnistuneen operaation jälkeiseen ylennykseen, ja siitä seuraavaan palkankorotukseen sekä sosiaalisen pääoman kasvuun ajan hetkellä t(1) riskitasolla x.
Valitessaan erilaisia toimintamalleja hän arvioi vallitsevan informaation valossa sisäänmenoon sisältyvän riskin x olevan hyväksyttävä odotettuihin voittoihin nähden. Riski x aktualisoitui, mutta se on mahdollisuus aina millä tahansa riskitasoilla. Optimointiharjoite epäonnistui. Tough luck.
Uskonto? Ehkä Arnaudia motivoi usko. Vaikka kasvoi ateistina, hän kääntyi katoliseksi aikuisiällään, muutama vuosi ennen Trèbesin iltapäivää. Kristinuskon opetukset lähimmäisenrakkaudesta, uhrautuvuudesta ja ehkä myös houkutus tulevasta paratiisista saivat hänet ottamaan riskejä, joita ateisti ei ottaisi. Loppujen lopuksi, hänellä ei ollut hävittävää; maallinen kunnia tai taivaallinen paratiisi. On huonompiakin valintoja.
Koulutus? Ehkä Arnaud ei edes ajatellut. Arnaud oli Irakissa kahdesti palvellut, Ranskan poliisin erikoisjoukon GIGN:n huippukouluttama ammattilainen, crème de la crème väkivaltakoneiston hierarkiassa. Tuhansien toistojen ja harjoitusten tuoma varmuus toi kaoottiseen tilanteeseen ymmärrettävyyttä, järjestystä ja logiikkaa. Hengitä, puhu rauhallisesti. Ei nopeita liikkeitä, älä provosoi. Hengitä. Ehkä hän hoki tätä mantraa mielessään, kun hänen jalkansa kantoivat hänet kynnyksen yli.
Emme saa tietää vastausta, eikä sillä lopulta ole juurikaan merkitystä. Elävä, hengittävä ja päätöksiä tekevä Arnaud haudattiin syvälle kevääseen heräävään Carcassonen multaan. Jäljelle jäi vain nimi Gendarmerien koulutuskeskuksen seinällä viivasuorasti roikkuvaan, vuosi vuodelta haalistuvaan muistolaattaan. Hän oli rohkea mies, mutta me unohdamme hänet ennen ensilumia.
Politiikan näkökulmasta tulevina kuukausina pureudutaan terroristilakeihin, rajamuodollisuuksiin, tarkempaan ulkomaalaisvalvontaan ja uskonnollisen fundamentalismin kitkemiseen. Lainsäädännöllä ja pakkokeinoilla yhteiskunnallista tilaa pyritään suojaamaan vastaavilta tapahtumilta. Rajamuodollisuuksissa arabimiehet odottelevat muutaman tunnin enemmän, museoihin mennessä laukut tarkastetaan jälleen tiukemmalla seulalla, yhä häilyvämmästä kontaktista epäillyn terroristin kanssa saa turvallisuuskoneistossa pahamaineisen Fiche S –turvallisuusuhkamerkinnän.
Äärioikeistolaiset voimat eittämättä näkevät mielellään tuon Trèbesin iltapäivän kristillisen, tai ainakin valkoisen, soturin urheana puolustuksena ruskeiden muslimien hyökyä vastaan. Puhdas, sivistynyt länsi torjui hengellään Orientin likaista uhkaa, jälleen yhtenä esimerkkinä kaukomailta tulevien muukalaisten essentiaalisesta vaarallisuudesta. Muistakaa Arnaud Beltrame seuraavan kerran, kun lähdette pelastamaan muukalaisia Välimereltä.
Kriittisemmät äänenpainot kritisoivat ylipäänsä tämänkaltaista väkivaltakoneiston ilmentymän glorifiointia ja pyrkivät avaamaan niitä sorron ja globaalin politiikan rakenteita, jotka lopulta johtivat tähän tragediaan. Ilman seikkailevaa sotapolitiikkaa sekä musertavaa globaalia eriarvoisuutta niin rahassa kuin mahdollisuuksissakin, ei suurinta osaa maapallomme kansalaisista leimaisi eksistentiaalinen epävarmuus tulevasta. Maailman murtuessa ei katsota, kuka pelastusrenkaan heittää. Tätä epävarmuutta käyttävät hyväkseen niin Cambridge Analytica, Donald Trump kuin ISISkin.
Yksittäisen, valkoisen, porvarillisen miehen kuoleman nostaminen historiaan kunniamerkkien kera on ehkä myös itsessään kyseenalaista. Kun rodullistetut, alistetut ja halveksitut menehtyvät päivittäin maailman unohdetuissa kolkissa, yksittäisen ranskalaismiehen kuolemisperformanssi voi myös näyttäytyä loistavana esimerkkinä kaikesta siitä, mikä on väärin modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa. Yksistä kirjoitetaan suuria tarinoita, toisista ei historia muista sanaakaan.
Edelleen, jotkut voivat kritisoida uutisointia (ja ehkä tätäkin kirjoitusta) yksittäisten väkivallantekojen nostamisesta ritualisoidun kulttuurisen karnevaalin keskipisteeksi. Kollektiivinen kärsimysnäytelmä oikeuttaa uusien hallinnan tapojen ja tekniikoiden käyttöä, joissa sosiaalista todellisuutta turvallistetaan yhä kliinisemmäksi ja steriilimmäksi tilaksi.
Yksityisoikeuksia rajoittavaa lainsäädäntöä, uusia valvontakameroita, kommandopipoja, henkilökohtaisen hakuhistorian selittelemistä hätäisesti koulutetulle, hikoilevalle rajavirkailijalle pienessä huoneessa Charles de Gaullen syvyyksissä. Vähemmän orgaanista elämää, enemmän kliinistä elotonta hallintaa.
It is what it is.
Elämä kulkee eteenpäin. Uusia raatoja kannetaan Panthéonin holveihin juhlallisin askelmerkein, kukat päätyvät kaatopaikalle maatumaan ja puolitangossa päivän roikkunut lippu lasketaan illan pimentyessä.
Lippu kuivataan ja laskostetaan jälleen kellarissa olevaan, huoltomiehen lippuvaraston pölyiseen hyllyyn. Valot sammutetaan ja metalliovi paukahtaa kiinni. Taustalla hiljaisuuteen häipyvät askeleet ja hetken päästä Renaultin renkaiden kirskahdus soramurskepihalla. Carrefour menee kiinni kymmeneltä. Vielä ehtii.
En kuitenkaan saa mielestäni aamupäivää, kun huomasin seisovani odottamassa tuntemattoman miehen ruumiin saapumista Les Invalidesin edessä. Väkijoukko oli hiljainen, vaikka yleisöä lainehti Invalidesin kupolin varjossa satapäin. Pieni tihkusade kahisi mukulakivetystä vasten.
Paikalla oli erityisesti vanhoja ihmisiä, huomasin. Vaikka ajankohta oli keskellä työpäivää, mieleeni hiipi epäilys jostain syvemmästä. Ehkä nopeuden, ’disruptiivisuuden’ sekä syventyvän individualismin leimaama aikakautemme on kaikista houkuttelevista puolistaan huolimatta menettänyt jotain merkitysten verkosta, syvyydestä, jota yhteisöllisyys ja perinteet tuottavat.
Ehkä ne ajat, kun kansallisia sankareita tehtiin ja tarvittiin ovat historiaa. Ehkä ne olivat vain kapeakatseisen setäilyn ja pikkuporvarillisen moralisoinnin ilmentymiä, joiden oli aikakin tuulettua. En osaa vastata. Mutta kunnialla ja velvollisuudella on Kuppalan pihalla hiukan melankolinen, hassu kaiku.
Pitkän odotuksen jälkeen näin vilauksen mustasta autosta, jossa ruumis tuotiin. Se oli täynnä kukkia.
