Rakastettu, siedetty ja intohimoisesti vihattu Euroopan humaani protestanttinen pyhimys poistuu estradilta – suuri rooli vaati suuria päätöksiä, joiden seuraukset kantoi koko manner. Perinnönjaolle riittää tunkijoita Italiasta Ranskaan, vain Iso-Britannia seilaa kohti auringonlaskua. Kuvitellun kuilun reunallakin Euroopan sydän takoo väsymättä ajasta iäisyyteen. Tai ainakin huomiseen.
Teksti: Julius Lehtinen
Angela Merkel astelee joulukuun kahdeksas päivä viimeistä kertaa Saksan kristillisdemokraattien (CDU) johtajana puolueensa puoluekokoukseen. Vuonna 2015 pakolaiskriisin mainingeissa liikanimen Mutti, saksalaisten äiti, saanut Merkel ilmoitti marraskuun alussa luopuvansa keskustaoikeistolaisen puolueensa johtajuudesta. Itäsaksalainen ydinfyysikko kuitenkin toivoi voivansa jatkaa Saksan liittokanslerina vuoden 2021 vaaleihin saakka, mille Saksan poliittinen ja Merkelin henkilökohtainen tilanne tuskin antavat mahdollisuuksia.
Saksan poliittinen tilanne virtaa ensi kertaa vuosikymmeneen sellaiseen suuntaan, että vajaan viidentoista vuoden liittokansleriuden jälkeen Merkel on jäämässä ahtaalle CDU:n menettäessä kannatustaan yhdessä hallituskumppanin, Saksan sosiaalidemokraattien kanssa. Hyötyjinä näiden puolueiden laskusta ovat tietenkin toiset puolueet. Laidemmalla oikeistossa majaileva Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD) on hyötynyt jonkin verran, mutta suurimman tilipäivän edessä on vain vajaassa vuodessa kannatuksensa kymmenestä prosentista kahteenkymmeneen kaksinkertaistanut vihreä puolue.
Saksan politiikkaa Euroopan tasolla pienen iäisyyden hallinnut keskustaoikeisto on muutoksen edessä, mitä Merkelin luopuminen symbolisoi osuvasti. Lisäpotkua antaa se, että myös CDU:n sisarpuolueen, baijerilaisen CSU:n johtaja Horst Seehofer ilmoitti Merkelin jälkeen luopuvansa omasta puoluejohtajuudestaan.
Suomessa Angela Merkelin lopettamispäätös otettiin paikoin vastaan haikeansekaisin, jopa nostalgisen kritiikittömin sanankääntein. Esimerkiksi Jari Tervo maalailee Helsingin Sanomien kolumnissaan liittokansleria protestanttiseksi pyhimykseksi Vladimir Putinin ja Donald Trumpin rinnalla ja rajojen avaamista turvapaikanhakijoille valtiomiesteoksi. Sukupuolineutraalin avioliittoäänetyksen salliminen parlamentissa ja itse aloitetta vastaan äänestäminen on kirjoittajalle esimerkki humaaniudesta. Valtiollinen Yleisradio nostaa onneksi esiin kriittisempiäkin äänenpainoja ja pyrkii alustavasti analysoimaan Merkelin valtakauden päätöksen seurauksia: niitä on kolmella tasolla.
Post-Merkel 1.0 – Kansleriksi rautakanslerin paikalle
Seuraajaksi on lehden painoon mennessä realistisia mahdollisuuksia paitsi Merkelin politiikan jatkumona ja tämän suosikkina nähdyllä Annegret Kramp-Karrenbauerilla, myös yrityselämästä parin vuosikymmenen poliittisen hiljaiselon jälkeen ponnistavalla Friedrich Merzillä. Kramp-Karrenbauer asemoituu Merkelin tavoin tiukasti poliittisen kentän keskustaan, Merziä taas on kuvailtu sosiaalisesti konservatiiviseksi mutta taloudellisesti liberaaliksi keskustaoikeistolaiseksi. Merz kuitenkin on pääkilpakumppaniaan myönteisempi EU:n federaatiokehitykselle.
Mustaksi hevoseksi voi mainita myös Jens Spahnin, jota kuvaillaan Itävallan Sebastian Kurzin kaltaiseksi jonkin sortin pehmeäksi euroskeptikoksi talousliberalismilla ja maahanmuuttokritiikillä höystettynä.
Riippumatta siitä kuka ehdokkaista lopulta valitaan. Merkelin seuraajaksi, vaikuttaa Saksan poliittisen kentän syvä muutos reilusti myös koko EU:n poliittiseen järjestelmään. (Toim. huom.: Kramp-Karrenbauer valittiin tiukassa äänestyksessä Merziä vastaan äänin 517-482.) Angela Merkel profiloitui etenkin kanslerikausiensa loppupuolella mielipiteitä jakavana voimatekijänä, jonka sana painaa: toimiihan Saksan väsymättä sykkivä talous koko euroalueen moottorina, sydämenä ja pumppuna. Seuraajalla tuskin on vastaavaa auktoriteettia ja kokemuksen tuomaa painoarvoa, saati että asema kotimaassa olisi yhtä turvattu kuin Merkelillä kuluneina vuosina.
Kun siirrytään eurooppatasolle laajempiin ympyröihin, pelkkä äänestäjämandaatti Saksan johdossa ei kuitenkaan tarjoa samanlaista tietotaitoa, suhdeverkostoa ja henkistä pääomaa kuin millä Angela Merkel operoi unionitasolla. Juuri siksi seuraukset EU-tasolla ovatkin isossa kuvassa herkempiä johtajuusvaihdokselle, kun remmiin astuu tuoreempi, vaikka varmasti kyvykäs poliitikko isoihin saappaisiin. Eurooppatason poliittiselle kentälle syntyvää valtatyhjiötä täyttämään on kandidaatteja jonoksi asti ja vain harva heistä jakaa Merkelin kanssa yhteneväisen ideologian.
Post-Merkel 2.0 – Siirtolaisvirtoja ja eurooppalaisia akseleita
Ranskassa oman notkahtaneen kannatuksensa kanssa painiva Emmanuel Macron menettää Muttissa tärkeän liittolaisen. Kaksikko pyrki välillä jopa keskenään työntämään Eurooppaa kohti federalistisempaa suuntaa vallassaoloaikanaan – ovathan Ranska ja Saksa yhä keskeisemmässä roolissa Iso-Britannian päätettyä lähteä unionista johonkin vielä kovin epämääräiseen suuntaan. Donald Trumpin NATO-kantojen myötä on flirttailtu muun muassa EU-armeijalla aivan viimeisiin kuukausiin asti. Merkel tosin on kaksikosta se maltillisempi osapuoli ja useasti toppuutteli ranskalaiskollegansa räikeimpiä ulostuloja eurofederalismin puolesta. Sama suunta, eri tahti.
Kramp-Karrenbauerin seuratessa Merkeliä voi vastaavaa Macronin villeimpien ideoiden toppuuttelua odottaa tulevaisuudessakin. Jos taas Merz selviytyy voittajaksi, saa ranskalaispresidentti hänestä oivan kumppanin federaatiokehityksen eteenpäinviemiseksi. Samoin käy, mikäli nousujohteessa olevat Saksan vihreät onnistuvat kampeamaan itsensä suurimmaksi puolueeksi ja nappaamaan kanslerinpestin.
EU:n kolmas jättiläinen Italia puolestaan siirtyi kevään parlamenttivaalien myötä päättäväisen askeleen verran oikealle. Euroopan tasolla laitaoikeistolainen Lega Nord nosti itsensä kansalliseen eturiviin ykkösmiehensä Matteo Salvinin päättäväisellä johdolla, ja lopulta hallitusyhteistyöhön vaalivoittoon karanneen vielä hämäräksi jääneen poliittisen suuntauksen populistisen Viiden Tähden Liikkeen kanssa. Molemmat puolueista mutta etenkin Lega Nord ovat korostetun euroskeptisiä, ja parhaillaan viihtyvät kenties suunnitellusti tukkanuottasilla EU:n komission kanssa budjettinsa liiallisesta alijäämäisyydestä.
Kyseinen kolmikko – Saksa, Ranska ja Italia 0û muodostavat yhteensä yli kolmanneksen europarlamentin edustajista Britannian lähtiessä ja ovat näin jo silläkin tasolla ratkaisevassa asemassa EU:n suunnasta päätettäessä. Valtasuhteita heijastelee loogisesti se, että kolmen suuren valtionjohtajan sana painaa kollegoidensa keskuudessa. Merkelin eron myötä kolmikon keskinäinen voimatasapaino järkkyy ainakin hetkeksi: Saksan uusi suunta on ainakin ohikiitävän ajan kysymysmerkki. Joka tapauksessa Macronin ja Merkelin suhteellisen samankaltainen ideologia ei yhtä päättäväisesti enää voi yliajaa Italian tuoreen erimielistä hallintoa, kun voimakaksikkoakselin toinen pää vaihtuu.
Yhtenä, kenties tärkeimpänä, tuoreen euroskeptisyysaallon juurisyistä toimii maahanmuutto. Loppuvuodesta 2015 Eurooppaan pyrki yli miljoona tulijaa, pakolaisia ja paremman elämän perässä olevia siirtolaisia. Syksyn tapahtumat rasittivat EU-maita jokseenkin epätasaisesti: yksin vieläkin talouskriisistä toipuvaan Kreikkaan saapuneiden osuus oli YK:n pakolaisjärjestön statistiikan mukaan neljä viidestä tulijasta. Suuri osa kulkijoista päätyi lopulta Saksaan, ja vaelluksen aikana monen Itä-Euroopan valtion kielteinen suhtautuminen maansa läpi tai läheltä kulkeviin siirtolaisiin ja pakolaisiin pulpahti pintaan.
Suuri osa kyseisestä syksyllä esiin tulleesta antipatiasta kanavoitui lopulta juuri kohti Angela Merkeliä. Merkel henkilöi avoimen ja vastaanottavaisen suhtautumisen tulijoihin toivottamalla hätää kärsivät tervetulleiksi maahansa, minkä nähtiin toimivan vetovoimatekijänä edelleen uusille tulijoille. Syntynyt vastakkainasettelu esimerkiksi Unkarin ja Saksan välillä on säilynyt näihin päiviin asti, ja maahanmuuttokysymys on avaintekijöitä EU:n sisäisessä jakautuneisuudessa. Niin sanottu Visegrád-maiden ryhmä – johon kuuluvat Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari – ovat erityisesti asettuneet vastustamaan Merkelin ajamaa liberaalia siirtolaispolitiikkaa EU-tasolla. Mukaan on liittynyt myös syksyllä 2017 poliittisen käännöksen kohti oikeistoa vaaleissa tehnyt Itävalta sekä jo aiemmin mainittu Italia.
Merkelin poistuminen estradilta – seuraajasta riippumatta – todennäköisesti tuleekin keikauttamaan voimatasapainoa myös tässä suhteessa kiristyvän maahanmuuttopolitiikan suuntaan. Angela Merkelin päätös avata rajat kaikille tulijoille on loppujen lopuksi osoittautunut erittäinkin epäsuosituksi päätökseksi Saksassa, jonka suhteen hänen seuraajansa todennäköisesti tulevat liikkumaan kohti vähemmän raflaavaa ratkaisua. Joka tapauksessa EU:n ylemmällä valtiojohtajatasolla Merkelin jättämää aukkoa on vaikea kuvitella nopeasti täytettäväksi seuraajansa toimesta.
Viimeisin kiistakapula eriävissä suhtautumisissa maahanmuuttoon on maailmanlaajuisesti neuvoteltu YK:n kansainvälinen siirtolaissopimus (UN Global Compact for Migration, GCM), joka on määrä hyväksyä joulukuun alussa. Toistaiseksi kompaktia on herätty vastustamaan valtionjohtajatasolla erityisesti aiemmin mainitussa Visegrád-ryhmän maissa, kun taas Merkel on profiloitunut jo vuosia valmistellun sopimuksen puolustajana. Ainakin vastustajien mielikuvatasolla.
Merkel 3.0 – Junckerista Junkeriin
Kun siirrytään EU-jäsenmaiden keskiseltä ja kansallisvaltiopohjaiselta areenalta itse EU:n instituutioihin. Merkelin poliittisen perinnön näkökulmasta on ilmassa myös varovaisen positiivisia ennusmerkkejä. Jean-Claude Juncker tulee kevään 2019 eurovaalien yhteydessä luopumaan Euroopan Komission presidenttiydestään, kuten edeltäjänsäkin. EU:n toimeenpanevan elimen johtaja valitaan tätä nykyä suunnilleen kotimaista pääministerinvalintaa muistuttavalla tavalla: Euroopan Parlamentti on sopinut keskenään, että toimeen valitaan poikkeuksetta eurovaaleissa suurimman europarlamenttiryhmän ennalta asettama kärkiehdokas, Spitzenkandidat.
Yhdistelemällä mielipidemittauksia eri EU-jäsenten tahoilta näyttää todennäköiseltä, että suurin ryhmä on vuoden 2014 tapaan keskustaoikeistolainen Euroopan kansanpuolue EPP. Kyseisen europuolueen jäseniä ovat kotimaisesti kansallinen kokoomus sekä kristillisdemokraatit. EPP asetti marraskuun alussa omaksi kandidaatikseen Merkelin tukeman Manfred Weberin, joka voitti selvästi vastaehdokkaansa Alexander Stubbin. Vaikka valinnan myötä kävi selväksi europuolueen halu maltilliselle konservatismille Stubbin edustaman liberalismin sijasta, edustaa Weber Stubbin tavoin jonkinasteista eurofederalismia ja on monin tavoin Merkelin suosiman politiikan jatke.
Politiikan polarisaatiosta on viimeisten vuosien aikana tullut taajaan kritiikittä toisteltu truismi. Angela Merkel on kiistatta toiminut menneen reilun vuosikymmenen aikana yhtenä Euroopan avainpoliitikoista. Ymmärrettävästi jo yksin vaikutusvaltaisuus aiheuttaa sen myötä suuntaan tai toiseen tehtävien päätöksien kritisointia.
Kyseinen kritisointi ei kuitenkaan ole mikään uusi asia politiikassa eikä sen voi oikeastaan katsoa edes kiihtyneen polarisaatiomaisesti viimeisten vuosien aikana. Eurokriisin jälkimainingeissa Merkel sai niskaansa ankaraa arvostelua Kreikan kohtelusta. Sitä ennen kritiikin kohteena olivat vapaakauppasopimukset. Sitä ennen EU-jäsenistön laajentuminen itään. Sitä ennen eurovaluutan luominen. Sitä ennen jälleen vapaakauppa.
EU:lla on edessään Merkelin jälkeinen aika, joka todennäköisesti tuo muutoksia, jopa isoja sellaisia. Samoin muutoksia toivat pakolaiskriisit, talouskriisit (huomaatteko sanan “kriisi” inflaation?), laajentumiset, yhteisvaluutta ja globalisoituva maailma.
Koirat haukkuvat, EU-karavaani kulkee. Eri muodossa ja eri painotuksin, mutta historiassa pääsee vain eteenpäin. Le roi est mort, vive le roi. Myös Merkelin jälkeen.
