Teksti: Henrik Peiponen
Kuvitus: Armas Weselius

Voisiko koronan hallitsemisen vaatiman kansalaisvastuun valjastaa ilmastokriisin hoitoon?

Kuluneina viikkoina olemme kuulleet ilouutisia lääkemarkkinoilta: useampi rokote on läpäissyt testauksen vaiheet ja mahdollinen rokote voi saapua markkinoille jo tammikuussa. Koronakriisin draaman kaari alkaa lähestyä loppuaan ja tunnelin päässä vihdoin häämöttää valoa. Vuosi 2020 oli pitkä ja se haastoi ihmiskuntaa modernille ajalle ennennäkemättömillä tavoilla, joiden seuraukset voidaan laskea miljoonissa ihmishengissä. Ihmisten usein sanotaan oppivan parhaiten äärimmäisyyksien kautta, ja täten koronakriisi nostaa esiin mahdollisuuden oppia. Millaisen opetuksen pandemia voisi antaa meille muita haasteita varten?

Koronakriisiin vastaaminen on vaatinut toimia jokaiselta kansalaiselta. Pandemian hidastamiseksi olemme luopuneet omista vapauksistamme liikkua ja tehdä mielemme mukaan. Silloin, kun liikkumista ei voi välttää, pidämme kasvoillamme maskeja suojellaksemme muita. Suomessa nämä rajoitukset on saatu aikaan enimmäkseen suosituksilla, ja erityisesti pandemian alkuvaiheessa pääministeri Marin vetosi suomalaisten velvollisuudentuntoon kehottaessaan mökille menemisen siirtämistä paremmalle ajalle. Nyt loppusyksystä valtiotieteilijöiden työelämämessuilla puhuessaan sisäministeri Ohisalo kiitti jokaista suomalaista tähänastisen osansa tekemisestä. 

Ratkaisua koronakriisin hillitsemiseen ei ole siis saatu markkinoilta markkinalogiikan mukaisesti toimivien yksilöiden kautta, vaan oleelliseksi ovat nousseet yhteisvastuun käsite ja vastuullisuuden tunto muita kanssaeläjiä kohtaan. Kulunut vuosi on tehnyt erittäin konkreettisiksi nykyisen liberaalin kapitalismin heikkoudet: ilman turhanpäiväistä kulutusta talouden rattaat eivät pyöri ja liberalismin mukainen yksilökeskeinen arvopohja ei ole varusteltu ratkaisemaan yhteisvastuuta vaativaa kriisiä. Kulutusjuhla ja individualismi ovat myös keskiössä vakavimman ihmiskuntaa uhkaavan kriisin kohdalla, nimittäin ilmastokriisin. Voisiko koronavirus muistuttaa meitä velvollisuuksistamme elonkirjoa kohtaan, ja luoda uuden kuvan 2020-luvun kansalaisesta, joka tekee osansa myös ilmastokriisin hoitamiseksi?

Ilmastokriisi on luonnollisesti luonteeltaan erilainen kuin globaali pandemia, mutta on niissä samankaltaisuuksiakin. Molempien pahimmat vaikutukset kohdistuvat maailman köyhimpiin ja heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin. Vaikka Suomessa ei tällä hetkellä olla pandemian pahimmassa vaiheessa, niin emme silti lomaile ulkomailla mahdollisesti pahentaen tilannetta niin kohde- kuin kotimaassakin. Se, että ilmastokriisin seuraukset eivät näy suomalaisessa katukuvassa välittömästi ja paikallisesti, ei tarkoita, etteikö meillä olisi moraalinen velvollisuus tehdä osaamme inhimillisen kärsimyksen vähentämisessä tulevina vuosikymmeninä. Vaikka merkittävimmät ratkaisut ilmastokriisin torjunnassa kuten pandemiankin hoidossa tulevat rakenteelliselta ja lakien tasolta, ei kansalaisten roolia kriisissä voida unohtaa. Suomi on Euroopan kymmenen eniten henkilöä kohden saastuttavan maan joukossa, joten petrattavaan on varaa. 

Kansalaisvastuun korostaminen ilmastokriisin kohdalla saattaa kuulostaa vain uudelleen brändätyltä liberalismin yksilönvastuulta ja ehkä se osittain sitä onkin. Vastuuta ei kuitenkaan voida siirtää pelkästään yritysjohtajille ja poliitikoille, vaan meidän jokaisen on näytettävä esimerkkiä toimillamme, kuten koronankin hillitsemisessä. Äärimmilleen vedetyn yksilöllisyyden ja itsekkäiden motiivien sijaan kansalaisvastuun ajatus nojautuu yhteisöllisyyteen ja solidaarisuuteen koko elonkirjoa kohtaan. Ehkä tämä on se ajatus, jota maskin päälle pukeminen voi vahvistaa.