Nato-jäsenyyttä jarruttelevan Turkin edessä niiataan niin, että polvilumpiot paukkuvat. Samalla ihmisoikeuksilla ratsastava voimaviisikko kuikuilee muualle kurdien jäädessä Erdoganin pommien armoille, kirjoittaa Joakim Kullas. 

 

Venäjän vyörytettyä joukkonsa Ukrainaan Suomi tarttui Naton auttavaan käteen nopeammin kuin vihreät vaihtavat sähköpyörän taksiin päästessään eduskuntaan. Sodan alkusumussa sujunut kevät aloitti erikoisen poliittisen episodin, joka jatkuu edelleen. 

Saagan starttasivat tietysti poliitikot, jotka aloittivat kilpahuudon todistellakseen Nato-intoaan kansalle. Samaan aikaan, kun Sauli Niinistö horisi julkisuudessa keväällä lentelevistä pääskysistä, muut poliitikot vakuuttelivat kannattaneensa Nato-jäsenyyttä jo silloin, kun Putin vasta harkitsi ruiskuttavansa litroittain botoxia naamaansa. 

Jopa aiemmin Nato-jäsenyyttä vastustanut Sanna Marin avasi sanaisen arkkunsa Helsingin Sanomille ja paljasti olleensa sotilaallisen liittoutumisen kannalla jo ”pitemmän aikaa”. Marinin mukaan hänen positiivinen Nato-kantansa alkoi muodostua jo vuonna 2020. Soveliaan vasemmistopääministerin ei siitä sopinut kuitenkaan puhua, vaan Marin kertoi suhtautumisestaan liittoutumisen iloihin pelkästään läheisille ihmisille kabinetissaan ja puolueessaan. 

Muilla työpaikoilla kuiskaillaan pikkujouluissa tonttulakkiin oksentaneen operatiivisen johtajan rumasta villapaidasta, mutta viisikkohallituksessa jouduttiin supattelemaan myönteisistä Nato-mielipiteistä. Olisihan se noloa, jos joku kokkari kuulisi!

En usko, että supattelu kabineteissa on päättynyt, vaikka avoimen positiivinen Nato-keskustelu on nyt yhteiskunnassa sallittavaa, ellei jopa vaadittavaa. Supinan kohteeksi on vaihtunut kebabin sekä pakettimatkoillaan palaneiden vantaalaisten luvattu maa Turkki ja sen itsevaltainen sulttaani Recep Tayyip Erdogan

”Aikaisempi Turkey-nimi luo turhan vahvoja mielleyhtymiä kalkkunoihin.”

Erdogan päätti näyttää Osmanien valtakunnan raunioilta ponnistaneen Turkin mahdin kuseskelemalla Suomen ja Ruotsin Nato-muroihin. Väittämällä pohjoisia pikkuvaltioita terrorismin hyväksyjiksi presidentti saa ainakin selkeää kilpailuetua sisäpoliittisessa sukuelinten kalistelussa. Lisäksi Erdogan haluaa Turkin takaisin Yhdysvaltain hävittäjäohjelmaan, josta se poistettiin maan shoppailtua ohjuksia Venäjältä. 

Maata pitää myös jatkossa kutsua englanniksi nimellä Türkiye, sillä aikaisempi Turkey-nimi luo turhan vahvoja mielleyhtymiä kalkkunoihin. Tämä on Lähi-Idän suurvallan ja sotilasliiton merkittävän jäsenen arvolle täysin sopimatonta. 

Kalkkuna, anteeksi Turkki, vaatii erityisesti terroristien turvasatamaksi sättimäänsä Ruotsia luovuttamaan kymmeniä terroristeiksi epäilemiään henkilöitä. Ruotsin ja Suomen pääministereillä on ollut toistaiseksi sen verran selkärankaa, ettei epäselviin luovutuspyyntöihin ole suostuttu. Pääministerit ovat todenneet olevansa huolissaan Turkin terrorismitilanteesta, mutta korostaneet toimivansa oman lainsäädäntönsä mukaisesti.

Erdoganin kuumottelun kiihtyessä Ruotsin selkäranka on kuitenkin alkanut vääntyä. Maa hyväksyi Turkin vaatiman muutoksen perustuslakiinsa, joka mahdollistaa terrorismilakien tiukentamisen. Käytännössä laki helpottaa terroristijärjestöksi EU:ssa ja Turkissa luokitellun Kurdistanin työväenpuolueen jäsenten asettamista syytteeseen. Tulevaisuus näyttää, miten tehokkaasti Turkki saa muita vaatimuksiaan läpi Ruotsissa. 

Terrorismin torjuminen on tietenkin hyvä ja kannatettava asia, mutta Turkin suhtautuminen kurdeihin ja terrorismiin on vähintäänkin mielenkiintoinen. Rapakon takainen oranssi valtias Donald Trump heitti terroristijärjestö Isisin kukistaneet kurdit jyrän alle jo vuonna 2019. Trump veti Yhdysvaltojen joukot pois Pohjois-Syyriasta jättäen liittolaisensa Turkin ilmaiskujen armoille. Onkin syytä kysyä, kuinka pitkälle ihmisoikeuksia ja ”feminististä ulkopolitiikkaa” korostavat Suomi ja Ruotsi ovat valmiita menemään päästäkseen Naton jäseniksi.

Turkin käytös on tähän mennessä ollut samanlaista kuin antaisi demarille poliittisen suojatyöpaikan. Kohta se haluaa perustaa keskustan kanssa hyvinvointialueita ja pyrkiä niiden hallitusten puheenjohtajaksi. Ruotsin perustuslakimuutos kertoo ällistyttävästä joustovarasta Turkin suhteen, ja Erdoganin vaatimuksia tarkastellessa voi huomata, että myös tässä tapauksessa nälkä kasvaa syödessä. 

Suomen ja Ruotsin on osattava vetää selkeä raja sille, kuinka pitkälle Turkin suhteen ollaan valmiita venymään. Tällä hetkellä kumartaessamme Turkille pyllistämme kurdeille, ja mitä syvempään kumarramme, sitä enemmän takapuoli vilkkuu koko kurdikansalle. Poliitikkojen on syytä pysyä lujana, ettei oikeusvaltioperiaatetta aleta käyttää ylevien puheiden sijasta kurdeille esiteltävän ruumiinosan pyyhkimiseen. 

Teksti: Joakim Kullas