Teksti: Amanda Alvesalo
Kuva: Unsplash

 

  1. marraskuuta 2016

“Välillä koko touhu vaikuttaa vain pelleilyltä, vuosi isolta vitsiltä. Kerta kielon päälle: Brexit, Aleppo, pakolaiskriisi, Trump, klovnit kaduilla, uusnatsit kaduilla… Tätä kaikkea olen seurannut aamuisin kirkasvalolampun losteessa kahvikuppi kädessäni. Juoman pinta ei värähdä, vaikka maailma riehuu. Voisin yhtä hyvin sulkea lehden, kuten tosiasiassa teenkin saatuani tarpeekseni. Auki, ja sitten kiinni.”

  1. elokuuta 2021

“Välillä koko touhu vaikuttaa vain pelleilyltä, vuosi isolta vitsiltä. Korona kaikkine lieveilmiöineen, Afganistan, ilmastonmuutoksen aiheuttamat maastopalot, Ukrainan kriisin eskaloituminen…”

***

Jokaisella ihmisellä tulee jossakin vaiheessa elämää vaihe, jonka aikana illuusio jatkuvasta edistyksestä rikkoutuu. Itsestäänselvyyksien romuttuminen on merkittävä osa jokaisen ihmisen kasvua, usein jopa henkilökohtainen kriisi. Asiat eivät mene aina vain parempaan suuntaan. Tilanne Afganistanissa on tuorein esimerkki kellojen siirrosta menneisyyteen isolla mittakaavalla. Ehkä taas jollakulla nuorella herää ymmärrys siitä, miten edistys itsessään on kaikkea muuta kuin itsestään eteenpäin rullaava ikiliikkuja. Se on paremminkin kuin maailman tuulissa kieppuva leija, jonka suuntaan yhden ihmisen puhallus ei juurikaan tunnu vaikuttavan.

Maailman keskeneräisyys tulee ilmi nimenomaan kriisien ja epäkohtia esiin tuovien kansalaisliikkeiden kautta. Keskeneräisyyteen voi reagoida kahdella tapaa; lamaantumalla tai tekemällä töitä. Työn määrä on valtava niille, jotka pyrkivät tarttumaan haasteeseen. Maailma voi kuitenkin isossa kaavassa mennä vähitellen parempaan suuntaan, vaikka joissakin asioissa otettaisiin merkittäviäkin taka-askelia. Kriisit eivät välttämättä tapa edistysuskoa, vaan pikemminkin muistuttavat asioiden monimutkaisuudesta ja syklisyydestä. Syklitkään eivät toista itseään samanlaisina, vaan maailma on aina erilainen kuin edellisellä kerralla. Toiveikas ajattelutapa on välttämätön lamaannuksen ehkäisemiseksi.

Tutkaimen lukijakunta koostuu pitkälti henkilöistä, jotka kokevat vahvaa vetoa vaikuttamiseen. He ovat leijanpuhaltajia, usein väsymättömiä ja kunnianhimoisia nuoria, joita maailman myrskyt eivät pelota. He näkevät mahdollisuuksia vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin aina ruohonjuuritasolta kansainvälisiin neuvottelupöytiin asti. Mikään muu ei ole varmaa kuin muutos joko huonompaan tai parempaan. Muutoksen suuntaan voi vaikuttaa, ja he tietävät sen.

***

Korkkasimme vuoden 2021 kesätoimituksen tekstillä “Ajaton aika”. Halusimme keskustella siitä, miten aika saa henkilökohtaisella tasolla pysähtyä ja olla palvelematta mitään. “Nimittäin silloin, kun aika on menettänyt merkityksensä, siitä ei tarvitse myöskään murehtia.” Kesän viimeisessä jutussa haluamme muistuttaa, ettei ajan edessä voimattomuuden tunteminen ole vaarallista myöskään isommassa kaavassa. Vaikka tekstini vuonna 2016 huokuu samaa turhautuneisuutta kuin teksti vuonna 2021, ei tämä välttämättä kerro koko totuutta. Todellisuudessa monet asiat menevät valtavan hyvään suuntaan. Valitettavasti pelko ja kyynisyys vaikuttavat meihin enemmän kuin uskommekaan. Ilmastonmuutos kaiken yli jyräävänä pysäyttämättömänä voimana on tästä hyvä esimerkki. Miksi yrittää, jos toivoa ei käytännössä ole? Miksi puhaltaa myrskytuulissa kieppuvaa leijaa? Mitä tehdä kun aika tuntuu olevan lopussa?

Kuten kesän ensimmäisessä jutussa sanoimme, aika on meille suotu lahja, ei fiksua sijoituskohdetta joka hetki vaativa resurssi. Meille on ihmisinä avattu väliaikainen ikkuna keskeneräiseen maailman, johon voimme pyrkiä vaikuttamaan tai toisinaan vain seurata sitä uteliaina ja toiveikkaina. Keskeneräisyys on joka tapauksessa hyväksyttävä. Vaikka tuuli voi puhaltaa uhkaavasti “väärään” suuntaan, on ihmiskokemus itsessään niin samperin siisti juttu, että pienen hengähdystauon jälkeen kannattaa kirves noukkia ylös kaivosta ja jatkaa toiveikkaasti siitä kohtaa ajanlaskua, johon on viimeksi jääty.