Teksti: Anna Koskela
Kuvitus: Verna Ruokonen

Näkiköhän minut sisäpihalta nyt, kun aurinko paistoi suoraan huoneeseeni? Näkikö joku heikoimman hetkeni? Miten intiimiä; vain minä, olemassaolon kriisi ja Ikean pöytä, uskolliset ystäväni makoilemassa auringon syleilyssä.

Se oli Ikean pöytä, edullinen ja hutera. Tummaa puuta, mukavat laatikostot. Olin ihan tyytyväinen.

Olen itsenäinen ihminen. En tarvinnut muiden apua. Levitin työvälineet lattialle ja ryhdyin ruuvaamaan. Aluksi se oli hauskaa: kuuntelin Abbaa ja vanhoja lempikappaleitani, lauloin niin että se varmasti kuului avoimesta ikkunasta sisäpihalle. Aurinko paistoi niskaani, ja minä kokosin laatikoita.

Kyllästyin pian musiikkiin. Tyhjässä huoneessa kajahtelevassa hiljaisuudessa tajusin, että kaiken sen hankalan muuttamisen jälkeen asuisin täällä ehkäpä korkeintaan kaksi vuotta. Juurettomuus ahdisti minua, mutta vielä suunnattomampaa ahdistusta aiheutti yhtäkkinen ymmärrys siitä, että minun pitäisi joskus kustantaa oma asunto johon asettua. Sellaisiin päätöksiin olen aivan liian sitoutumiskammoinen. Tulevaisuutta pakoilevat ajatukseni harhailivat siihen, kuinka olin rikkonut kämppikseni juomalasin ja varmaankin kadottanut toisen samanlaisen, ja kuinka kaikki uskoivat juuri minun olevan vastuussa yhteisen avaimen katoamisesta – uskoin niin itsekin. Mutta kuinka minua nyppikään se, että aina otin syyt niskoilleni! Olin varma, että ystäväni vihasivat huolimatonta elämäntyyliäni. Spontaanius, josta olin aina pitänyt itsessäni, oli muuttunut viholliseksi, kun olin joutunut kiipeämään parvekkeen kautta sisään unohdettuani avaimen kotiin.

Siinä lattialla kontatessani haudoin mielessäni katkeruutta. En edes tiennyt, mikä minua tarkalleen otti aivoon. Ehkä se oli muuton aiheuttamaa väsymystä ja Ikealta haisevaa puupölyä, joka täytti pään. Ehkä se oli suuttumusta siitä, että olin tällainen kuin olen. Ehkä sitä, että koin olevani väärällä alalla ja uupunut opiskeluun ja koko yliopistomaailmaan jo ensimmäisen vuoden jälkeen, tai että en tästä huolimatta tiennyt, mikä muu ala minulle sopisi paremmin. Ehkä olin yksinäinen. Ehkä tunsin pettymystä, kun uuteen kaupunkiin muuttaminen ei lopulta ollutkaan yhtä hohdokasta kuin olin ajatellut.

Ja se saatanallinen ruuvi oli taas vinossa.

Käperryin kyljelleni hiostavaan auringonläikkään pöydänraadon viereen. Näkiköhän minut sisäpihalta nyt, kun aurinko paistoi suoraan huoneeseeni? Näkikö joku heikoimman hetkeni? Miten intiimiä; vain minä, olemassaolon kriisi ja Ikean pöytä, uskolliset ystäväni makoilemassa auringon syleilyssä.

Puupöly moukaroi päätäni ja tuijotin kulunutta kattoa kuunnellen lintujen laulua ja ulkoa kaikuvia ääniä. Sisäpiha olikin lopulta aika kiva. Syreenit ja tuomi kukkivat, ajotien äänet muuttuivat tuulen huminaksi. Avoin tuuletusikkuna toi puupölyn tilalle keväisen ilman makeutta, sitä samaa uuden alkua, joka keväisin minua niin väsyttää. Suljin silmäni ja nukuin muutaman autuaan minuutin.

Lopulta tein, mitä pitikin tehdä: pyysin apua. Pöytä oli nopeasti valmis, kun sitä kasasi joku, jolla on edes hitunen käytännön älykkyyttä. Vaikka olin murtunut hävittyäni kamppailun ruuveja vastaan, tuntui yhdessä tekeminen paremmalta kuin olin olettanut; se tuntui miltei paremmalta kuin yksin selviäminen, jota niin kovasti arvostan. Ehkäpä Ikean ohjekirja on jossakin oikeassa.

Se oli hieno pöytä. Tummaa puuta, ja laatikotkin toimivat. Ennen kaikkea se oli heikon hetkeni luotettava silminnäkijä, se oli sijaiskärsijäni, todistajani. Sitä paremmalta ei mikään olisi voinut näyttää tyhjässä huoneessani, varsinkaan, kun sillä höyrysi kaksi teekuppia yhden sijasta.