Teksti Juho Majanen

Kuvitus Suvi Baloch

 

Kotiläksy hallitukselle: kirjoita pohtiva teksti ajamanne sosiaalipolitiikan kulttuurihistoriallisista implikaatioista. Käytä aineistona vähintään kahta suomalaista romaania sekä muutamaa virallista asiakirjaa. Suositeltu pituus 1000 sanaa, Times New Roman, fonttikoko 12, riviväli 1,5. 

 

En jaksa lukea instajulkaisun kuvauksesta erityisavustajan kirjoittamia luetteloita budjettiriihen päätöksistä. En jaksa kuunnella vaaliväittelyissä ulkoa opeteltuja loruja sote-uudistuksesta. En kehtaa tulla torille kuulemaan puhetta, jonka algoritmi olisi voinut kirjoittaa. Haluan lukea jäsennellyn analyysin siitä, miten terveydenhuollon kriisiytymisen teemoja voi tulkita Gallen-Kallelan maalauksista. Haluan syväkatsauksen perintöverotukseen – ilman kaavioita. Haluan lukea Sanna Marinin kirjoittaman esseen tanssin merkityksestä yhteiskunnassa.

 

Essee kuuluu politiikkaan, ja poliitikkojen pitäisi kirjoittaa esseitä. Essee on jotain assosiatiivista, pohdiskelevaa, rajoja ylittävää ja henkilökohtaista. Jotain sellaista, mitä poliitikoilta harvoin kuulee. Poliittinen essee ei ole tekstilajina mitään uutta, mutta kynän kärjessä soisi olla myös politiikkaa ammatikseen harjoittava henkilö. Essee vaatii ajattelukykyä ja näkökulmia, ominaisuuksia, joita älykkäältä poliitikolta odotetaan. 

 

En haikaile suurmiehiä ihannoivien ja ideologisesti ehdottomien aikojen perään. Ei niin, että presidentin kirjoituksia pidettäisiin uutena perustuslakina. Autoritarismin sijaan kaipaan politiikkaan integriteettiä ja vastuuta; kaipaan keinoja, joilla poliitikot voivat osoittaa olevansa ääntensä arvoisia ja perustavansa politiikkansa suoraselkäiselle ajattelulle. Kirjoittamalla voi todistaa tietävänsä siitä, mistä puhuu.

 

Ekolokeroa toki täydentävät jo poliitikkojen blogit, jotka ovat tietysti yhtä lailla henkilökohtaisia. Harvemmin yksittäiset blogipostaukset ylittävät kuitenkaan tietynlaisen intellektuellisen kynnyksen. Pitäisi sanoa muutakin kuin itsestään selvä. Blogien tavoitteet ovat vähemmän kunnianhimoisia: niissä lähinnä kehutaan itseä tai puoluetovereita, kritisoidaan vastustajia ja otetaan kantaa ajankohtaisiin politiikan kysymyksiin. Tuskin niillä pyritään universaaliuteen tai kestävyyteen – ajatuksiin, jotka ovat relevantteja myös vaalikaudesta toiseen siirryttäessä. 

 

Poliitikon blogi on kaikessa sympaattisuudessaan myös epäseksikäs, ei juuri hengen paloa aiheuttava. Haluaisin lukea jotain sellaista, minkä voisi panna kirjan kansien väliin; en laittaisi Olli Immosen tai Paavo Väyrysen koottuja blogitekstejä kirjahyllyyni. 

 

Essee lienee kokenut tekstilajina jonkinlaisen imagotappion, eivätkä edes kirjallisuusyhteisön satunnaiset yritykset pumpata verta tähän puolielolliseen ruumiiseen ole kyenneet vakuuttamaan yleistä lukijakuntaa sen merkityksestä. Suurinta pakkovaltaa essee nauttii koulutusjärjestelmässämme, minkä myötä viimeistään korkeakoulusta valmistuttuaan jokainen on ehdollistunut näkemään punaista sen yhteydessä. 

 

Siinä, missä kenties joskus essee oli tekstilaji, jolla inspiroitiin barrikadeille, nykyään sen funktio on lähes käänteinen. Ulospäinsuuntautuneen tekstin sijasta esseellä tuijotetaan lähinnä sisäänpäin: mitä minä olen oppinut, mitä minä ajattelen, mikä kiinnostaa minua. Ei sillä, etteikö essee lähtökohtaisesti olisi aina omakohtainen – sen kunnianhimo on vain romahtanut. Lieneekö syy väkinäisessä ”pohtivaa otetta” korostavassa pedagogiikassa tai yleisessä kirjallisen kulttuurin rappiossa, essee on infantilisoitunut ja täten miltei hävinnyt julkisuudesta. 

 

Tällä perusteella sallisin niin uuden kirjoittaja- kuin lukijakunnan löytävän esseen uudelleen. Rehellinen ja ajatuksia herättävä essee on vetovoimainen kokonaisuus. Sen potentiaali degeneroituneessa viestintäympäristössä on valtaisa. Kun nyt lähes jokainen kohtaamamme julkaisu koskee jonkun omaa saavutusta (kävin lenkillä, tein eeppisen clapbackin kyselytunnilla, sain uuden työpaikan), puhuminen laajemmin yhteiskunnasta ja kulttuurista voi olla rajoja rikkovaa. Essee voi olla hienosteleva ja pröystäilevä, mutta sen ei tarvitse olla sitä. 

 

Yleinen, joskin vääristynyt, mielikuva esseestä haastavana tekstinä onkin sen perisynti. Poliitikot pelkäävät jatkuvasti vaikuttavansa ylimielisiltä tai vaikeaselkoisilta kansan silmissä. Pitää puhua niin, että tyhmäkin ymmärtää. Lienee sanomattakin selvää, että poliitikoiden fiksaatio yksinkertaisuuden kanssa köyhdyttää koko politiikkaa. Kun poliitikot toistelevat vain konsulttitoimistojen hiomia iskulauseita, joku toinen tulee ajattelemaan heidän puolestaan. 

 

Poliitikko on vapaata riistaa. Jos kyseessä ei ole ruumiillinen eksploitaatio (mikä sekään ei toki ole poissuljettua aikakautena, jossa pääministerin tirkistelystä on tullut keltaisen lehdistön uusi lempiharrastus), poliitikkojen aivot dissektoidaan leikkauspöydällä koko kansan ihmetellessä. Kirurginveistä pitelevät Marko Junkkarin ja Timo Haapalan kaltaisten kouliintuneiden politiikan toimittajien lisäksi enenevässä määrin myös Twitterin enemmän ja vähemmän sivistyneet kommentoijat. Laskemme vain päiviä siihen, kun Twitter-kommentaattorista tulee suojeltu ammattinimike. Niin aktiivista kilpailu on siitä, kuka saa nokkelimmin ja nopeiten haukuttua tai ylistettyä poliitikkoa illan A-Studio-vierailun jälkeen. 

 

Ei ole kyse siitä, etteikö poliitikkojen tekojen ja ajatusten kritisoiminen olisi oikeutettukin harjoitus: se tuskin jää epäselväksi demokratian perusteet -kurssilta. Sylkykupit ja maalitaulut kuuluvat jokaiseen parlamenttiin. Nopeatempoisessa ja auttamattoman anteeksiantamattomassa ajassa poliitikkojen toimintaa arvioidaan jokaisesta ilmansuunnasta, ja nimekkäimpien edustajien ulostuloista tuskin mikään jää perkaamatta. 

 

Näillä sarjatulitulkintojen markkinoilla ei ole pulaa poliitikkoja koskevista mielipiteistä. Sen sijaan, että kaipaisimme kolmatta iltapäivälehteä Kommentti™-palstoineen (jotka ajoittain aiheuttavat vilunväristyksiä uhmakkuudessaan), peräänkuulutan perusteellisempaa ja hitaampaa analyysia itse poliitikoilta.

 

Tietyllä tavalla on kiehtova ajatus, että poliitikko voisi ottaa takaisin oman äänensä, kenties samalla jopa paljastaa jotain itsestään. Oli kyse sitten poliittisesta kohusta, perustelua vaativasta leikkauspäätöksestä tai hallitukselle osoitetuista haukuista, minua kiinnostaa kuulla, mitä keskiössä oleva poliitikko itse ajattelee asiasta. Essee pakottaa kuuntelemaan, eikä se piittaa taustahälinästä. 

 

Parhaimmassa tapauksessa se myös kestää aikaa. Blogiteksteillä ei ehkä ole tätä auktoriteettia. En tarkoita, että kansalaisten Twitter-kommentteja ja median mielipidekirjoituksia tulisi pitää vähempiarvoisina julkisen keskustelun kannalta. Pikemminkin kysyn, onko meillä varaa siihen, että ihmiset perustavat poliittisen mielipiteensä huhupuheisiin, katkelmiin, trendaaviin twiitteihin tai räiskyviin lööppeihin. Annettakoon kynä kansanedustajalle, ja ansaitkoon hän sillä luottamuksemme.

 

Vaatiessaan poliitikoille lisää puhetilaa tulee nolanneeksi itsensä. Ajan hengen mukaisesti meidän pitäisi kuunnella ennemminkin Aaltolan ja Salmisen Mikojen kaltaisia valtakunnan rakastamia zaddyjä, jotka karismaattisesti tulkitsevat yhteiset tuskamme kansan kielelle; poliitikoilta voi odottaa vain paskapuhetta. Entäs urheat aktivistit, joilla on halua vaikuttaa muttei vallan korruptoivia lonkeroita ympärillään? Poliitikkoja näyttää haluavan kuunnella vain puolueosaston vankkumattomimmat jäärät – me muut olemme siirtyneet eteenpäin. Kyse ei ole niinkään aktivistien ja asiantuntijoiden puheenvuorojen sivuuttamisesta vaan merkityksellisten ajatusten vaatimisesta myös niiltä, joilta vallan kahvassa niitä saattaisi myös odottaa. Varmaankin eduskuntaan hakeutuneilla ihmisillä olisi enemmänkin sanottavaa yhteiskunnasta kuin 280 merkin verran? 

 

Politiikasta puhuttaessa on helppo vakavoitua. Demokratiasta ja sananvapaudestahan ei saa vitsailla! Toki ajatus poliittisesta vastuusta on jalo, ja kansalaisilla on oikeus tietää, mitkä ideat ohjaavat poliitikkojen päätöksentekoa. Viime kädessä kuva kansanedustajasta väkertämässä esseetä on myös huvittava. Poliitikon on oltava tarpeeksi älykäs, jotta hän voi pärjätä politiikassa. Tärkeämpää on kuitenkin hiuksenhieno tyhmyys, jotta voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei niistä muuhun olekaan kuin paskan puhumiseen. 

 

Tästä lähtökohdasta kotiläksy sosiaalipolitiikan kulttuurihistoriallisista implikaatioista olisi hauska, sillä se on niin ennakoimaton. Näkevätkö poliitikot muutakin kuin veroeurot ja seuraavat vaalit? Olisipa ihmeteltävää, jos hajuttomuuteen ja mauttomuuteen vajonnut kuntaministeri yllättäisi Foucault-tuntemuksellaan. Tyhmyysolettama helpottaa myös ristiinnaulitsemista: mitäpäs meni mokaamaan, hajottakaa hallitus! Makustelen ajatuksella, että Marin olisi vastannut bilekohuunsa kolkkojen tiedotustilaisuuksien sijaan esseellä tanssista patriarkaatin haastajana. 

 

Poliitikon idolisoinnissa on pohjimmiltaan jotain väärää. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö saisi ideoida elävämpää julkista keskustelua, jossa poliitikko voi olla muutakin kuin narri. Mediakenttä ja ylipäätään keskustelu politiikasta kaipaavat ravistelua. Essee voisi olla sopiva kapula rattaisiin. Ja ei, vallan vahtikoira ei ole menossa minnekään. Mahdollisesti se voisi saada itselleen vain uuden, sitkeän purulelun.

 

(Läksyn palautus ennen eduskuntavaaleja.)