Teksti: Eero Lipponen
Kuva: Pixabay

 

Kaikkialla kuulee maanittelevan kehotuksen: puhuisit tunteista. Ja toisinaan miltei käskyn muodon saaneen: mies puhu tunteista!

Siihen haluaisi tietenkin tiuskaista: enkä puhu! Ja lisätä eteisessä: otan auton. Ja autolla mennä lähimmän huoltoaseman nuhjuiseen baariin. Ja baarissa ottaa oluen. Ja olutlasiin ripustaa katseen roikkumaan kuin takin naulaan. 

Minulla ei tietenkään ole tätä vaihtoehtoa silloin, kun vaaditaan ällöttäviä. En omista autoa ja tiedän liian hyvin, miten vulgaari ele on ajaa huoltoasemalle. 

Minulla on kirjahylly ja suoraviivaiset vastaukset ovat poissa laskuista. Pakokeinoni on kiemurtelu. Haluaisin vielä joskus tehdä sen täydellisesti. 

Kuvittelen, että performanssi etenisi silloin seuraavasti.

Eteiseen pysähtyneenä nostattaisin otsalleni ryppyjä – harkinnan merkiksi tietenkin. Sitten olisin valmis vastaamaan, kun akateeminen itsetyytyväisyys karehtisi jo huulillani. Lopulta aloittaisin: Asiat, kuten tunteet ja puhuminen, ovat itse asiassa sietämättömän monimutkaisia…

En puhuisi tunteista vaan tunteiden ja kielen suhteesta. Tämä on teoreettinen tapani vastustaa tunteista puhumista. Pyrkisin osoittamaan, miten kieli tekee paljon enemmän kuin yksinkertaisesti ilmaisee asioita, kuten tunteita. 

Hakisin teeseilleni takaajia. Varmasti viittaisin lukuisiin kirjailijoihin ja filosofeihin. 

Mutta erityisesti haluaisin esitellä tunteistani kiinnostuneelle Antti Mäkisen, unohdettun runoilijan, joka on kirjoittanut hienon runon nimeltä Tunne ja kieli. 

Teksti on ilmeisesti alun perin ilmestynyt Runoelmia -teoksessa vuonna 1912. Löysin sen eräästä antologiasta, jota minulla ei ole nyt käsillä. Ilahduin! Sadan vuoden takainen hengenheimolaiseni kiemurtelee kauniisti: ei en puhu. 

Juuri Tunteen ja kielen säkeiden varaan minä virittäisin todisteluni. Johdattaisin keskustelukumppanini kohta kohdalta runon läpi. Syntyisi seuraavanlainen yksinpuhelu. 

* 

Runon ensimmäinen säkeistö menee näin: 

 

On tunne sydämen

Kuin kuuma hiilos mielen;

Vaan tulkki tuntehen,

Tuo kylmä sana kielen,

Se monta kyventä,

Mitk’ ihmis-sydäntä

Lämmittää, hehkuu siellä,

Pois hiivuttaapi tiellä.

 

Kuten kuuma hiillos lämmittää käsiä, lämmittää tunne sydäntä ja mieltä. Voimme tunnistaa ilmiön: viha ja rakkaus saavat posket punoittamaan samaan tapaan kuin leirinuotio saa ne punoittamaan. Vieläpä kyyneleetkin tippuvat kasvoille joskus kuin kuumat kipinät. 

Entä kieli, jonka tehtävänä olisi tulkita tunteita, kieli, jolla tunteista tulisi puhua – mitä se saa aikaan? Runossa sanotaan, että kylmät sanat saavat tunteen hiilloksen hiipumaan. ”Pois hiivuttaapi tieltä.” Sanat siis paitsi sammuttavat tunteen, myös siirtävät sen tieltään, tulevat sen tilalle. 

Hehkuvan hiilloksen, jonka äärellä ollaan hiljaa ja lähellä toista, korvaa sammunut nuotio, jonka yli kylmät sanat singotaan. Aika pakata kututeltta ja hylätä leirintäalue.

Tämänkin tunnistamme: alkuperäinen tunne usein häviää tai muuttaa muotoaan, kun siitä alkaa puhua. Jos epätoivo muuttuu puhuessa yhtäkkiseksi toivoksi, tämä on suotavaa. Mutta on kamalaa, jos ihastus tai rakkaus häviää, kun tunnustamme sen olemassaolon. Niinkin voi käydä.  

Oleellista on, että kieli pikemminkin tuottaa (uuden) tunteen tai (jos mahdollista) tunteettomuuden, ei ilmaise tunnetta, joka on.

Toinen säkeistö: 

 

Ken sielun hiilokseen

Vois nähdä, kenpä luoda

Vois silmän salaiseen

Sydämmen ahjoon, tuoda

Esille hiljaisen

Ja ujon tuntehen,

Jonk’ alla kulta kiiltää,

Kun tuli korret hiiltää?

 

Tunteen alla on kultaa? Mitä se on? Sielu? Aivokemian alinen mutta sille alistumaton yksilöllisyys? 

Joka tapauksessa arvelen, että Mäkisen ”Ken sielun hiilokseen / Vois nähdä” on tarkoitettu ilmaisemaan jotain muuta kuin puhtaan teknokraattista toivoa, joka kohdistuisi nykyaikaisten magneettikuvausmenetelmien voittokulkuun.  

Eikä Mäkinen myöskään voi tarkoittaa, että tunteita kielellisesti erittelemällä voitaisiin tunteen alta kääntää esiin kulta, jokin perimmäinen totuus. Kielenhän piti päinvastoin sammuttaa tunne.

Lisäksi toisen säkeistön kysymysmuoto viittaa siihen, että tunne on kaikilta ja kieleltä salattu. Kysymys ”kuka tietäisi?”, ”who knows?” sanoo oikeastaan vain sen, ettei kukaan tiedä. 

Ehkä Jumala tietäisi, jos Hän olisi. Mäkiselle Hän varmasti oli. Mies tunnettiin vapaakirkollisen liikkeen saarnaajana. 

Yhtä kaikki on totta, että tunteet saattavat olla tuntemattomia kaikilla – jopa sille ”itselle”, jonka pitäisi ne tuntea. 

Esseisti Antti Nylén on huomannut, että vaatimus puhua tunteista on usein vaatimus selittää käytöstä. ”Miksi olet hiljainen? Miksi naurat? Miksi itket? Selitä!”, tykittää Nylén.

Ja osaammeko me muka aina selittää? Saatammeko joka kerta tyydyttää urkkijan halun tietää? Emme tietenkään.  

Joskus vain ollaan hiljaa, tunnetaan jotain, jonka alla kulta kiiltää tai ei kiillä. Ken tietää!

Kolmas säkeistö toistaa pitkälti samoja teesejä kuin kaksi edellistä: 

 

Ken salaisuuksia

Vois oikullisen mielen,

Ken sielun tunnetta

Kuvata kautta kielen?

Ken voisi, kenpä syvää

Mitata syvyyttä

Povessa ilmestyvää –

Pahetta, hyvyyttä?

 

Ei niin paljon toistoa, ettei jotain uuttakin. Viimeinen säe ilmoittaa, että tunteet voivat olla pahoja taikka hyviä, pahetta tai hyvyyttä. 

Tämä ei ole banaalia. On itse asiassa yllättävää kuulla väittettävän tunteen sinänsä olevan joko pahetta tai hyvyyttä – siis riippumatta ulkoisesta käytöksestä, johon tunteen vallassa ryhdytään tai asiasta joka sen alaisuudessa jätetään sikseen.

Otetaan esimerkki puolustamaan edellistä ajatusta: Mielestäni on selvää, että jos joku ei voi mitään kuvotukselleen istuessaan samassa pöydässä tummaihoisen ihmisen kanssa, hän tuntee väärin. Jos hän vieläpä oksentaa, hän ei voi selittää reaktiotaan sanomalla: ”minulle yksinkertaisesti tuli paha olo tuon ihmisen seurassa, enkä voinut pidätellä mahastani nousevia nesteitä.”

Tässä tilanteessa voisimme vastata hänelle: ”Vaikka et äskeisellä hetkellä voinutkaan reaktiollesi mitään, aiempi elämäsi olisi voinut sen estää. Jos et olisi ruokkinut rasismiasi nettilaudoilla vaan olisit lukenut antirasistista kirjallisuutta, mielesi rakenteet olisivat erilaiset kuin nyt eikä kehosi reaktio olisi ollenkaan sama.”

Mutta hetkinen, nyt puhutaan jo tunteen ulkoisista merkeistä, mahalaukun tyhjentymisestä. Onko sittenkään selvää, että tunne itsessään voi olla paha?

Entä jos illallisseurueemme sisäinen rasisti pitääkin rasisminsa kerta kaikkisen sisäisenä niin, ettei edes silmäkulman värähdys kieli kuvotusta? Entä jos hän päinvastoin on täydellisen ystävällinen seurahenkilö? Voimmeko silloin häntä syyttää?

Tässä kohdin nostan kädet pystyyn. Kun en kerta hänen sieluunsa näe, en uskalla tuomitakaan. Tuomitkoon Jumala, jos hän on. Eikä tuon henkilön kannata puhua tunteestaan kuin korkeintaan Jumalalleen, mikäli hänellä sellainen on. 

Viimeinen säkeistö:

 

Sit’ emme voi – On tunne

Vaan sala-hiilos mielen:

Jos pakenemme kunne

Se palaa – hehkuu. – Kielen

Avulla sitä vainen

Eip’ ymmärrä; sen yksin

Käsittää tuntevainen

Sydämmin, silmäyksin.

 

Oi, ken voisi kielellä kuvata! Tässä vaiheessa todisteluani olisin siirtynyt eteisestä takaisin olohuoneen kynnykselle. Tunnetta ei voi paeta. Keskustelukumppanini olisi apatian valtaama, mutta minä räjäyttelisin älyn pyrotekniikalla. Sielussani olisi käynnissä hevikonsertti. Se jyräisi alleen alkuillan melankolian. 

Sitten huomaisin yhtäkkiä: minähän puhun tunteista, vaikka minun piti vain vastustaa! Puhun aivan helvetisti tunteista! Mutta tietysti vähän väärällä tavalla…

Entä mitä minä olisin todistellut kaiken tämän ajan? Ehkä vain alustanut runon viimeisiä rivejä:

 

Eip’ ymmärrä; sen yksin

Käsittää tuntevainen

Sydämmin, silmäyksin

 

Viitattu:  

Antti Nylén (2016): Tunteista ja elämän mielestä, vastahakoisesti. Teoksessa Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet.