Teksti: Amanda Kelo

Kuvat: Heta Heikkala

Yhdysvalloissa kymmenet tuhannet vangit elävät eristyssellien lukkojen takana. Kuukausien, vuosien ja jopa vuosikymmenien loppumaton piina jättää jälkensä eristyksen uhreihin ja paluu osaksi yhteiskuntaa vaikeutuu entisestään.

“Heräsin joka aamu ajatellen samaa. Onko tämä se päivä, jona sekoan?” kirjoittaa Albert Woodfox kirjassaan Solitary (2019). Louisianan osavaltion vankilan eristyksessä 43 vuotta viettänyt Woodfox oli yksi eristetyistä vangeista, joita on nykyään Yhdysvalloissa yli 80 000. Eristyssellien käyttöön liittyvät ihmisoikeusloukkaukset ja psykologiset ongelmat ovat mittavia, mutta tutkimuksista ja ihmisoikeusjärjestöjen vetoomuksista huolimatta monet Yhdysvaltojen osavaltiot jatkavat vankien pitkäkestoista ja systemaattista eristämistä.

Yhdysvalloissa 44 osavaltiolla on käytössä niin sanottuja supermax-vankiloita, jotka on luotu vankien pitkäkestoiseen eristämiseen. Rikoksentekijöitä voidaan rangaista kovennetuilla vankeusoloilla sääntörikkomuksista, kuten tappelusta tai tupakka-askin hallussapidosta, tai heitä voidaan siirrellä vangin oman turvallisuuden varmistamiseksi sekä vankilan sisäisen jengiytymisen estämiseksi. Usein myös kuolemaan tuomitut vangit eristetään muusta vankilasta.

Eristyksen henkinen taakka

Eristyssellit ovat ankeita paikkoja: vangit viettävät 23 tuntia päivästään usein ikkunattomissa, noin seitsemän neliömetrin kopeissa, joissa on sänky, wc-pönttö, pöytä ja tuoli. Myös ulkoilulle varattu tunti vietetään yksin pienessä häkissä vankilan pihalla. Rangaistusmuodon perimmäinen tarkoitus on vangin täydellinen erottaminen ympäröivästä maailmasta sekä kaikesta kontaktista muiden ihmisten kanssa. Puhelut ja vierailuajat ovat tarkasti rajoitettuja, ja ajankulua edistäviä materiaaleja (kuten kirjoja tai piirtämistarvikkeita) on tarjolla hyvin vähän, usein ei lainkaan.

”Onko tämä se päivä jona sekoan?”

Vuonna 1829 perustettu Pennsylvanian osavaltion vankila on Yhdysvaltojen ensimmäinen vankien täydelliseen eristykseen tarkoitettu rangaistuslaitos. Kirjailija Charles Dickens kirjoitti paikan karuista olosuhteista 1800-luvulla vierailunsa jälkeen: “Tämä hidas ja päivittäinen mielen mysteerien tutkiskelu on mittaamattomasti kamalampaa kuin mikään fyysinen kidutus.”

Jo lyhyen aikaa eristetyissä vangeissa havaitut psykologiset oireet ovat vakavia – puhumattakaan vangeista, jotka ovat olleet eristettyinä kuukausia, vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Äärimmäisten olojen aikaansaamiin oireiluihin lukeutuvat esimerkiksi hallusinaatiot, unettomuus, vainoharhaisuus, traumaperäinen stressihäiriö, ajan vääristymät sekä ääniin ja kosketukseen liittyvä yliherkkyys. Eristykseen liittyvien psykologisten ongelmien ohella monet vangit kertovat kokeneensa kaltoinkohtelua ja jatkuvaa piinaamista ja härnäämistä.

”Minusta on tullut veren asiantuntija”

Rangaistusmuoto vai ihmisoikeusloukkaus? 

26-vuotias Tyquine Lee (The Guardian 4.9.2019) on yksi niistä tuhansista ihmisistä, jotka kärsivät pitkäkestoisen ja systemaattisen eristyksen psykologisista ja fyysisistä seurauksista. Mielenterveysongelmista kärsivä Lee vietti yli 600 päivää eristyksessä Red Onionin vankilassa Virginiassa. Eristyksen aikana Lee laihtui yli 13 kiloa eikä kyennyt enää tunnistamaan äitiään tai muistamaan omaa nimeään ja lopulta menetti täysin kykynsä puhua. The Guardianin haastatteleman Leen äidin Takeisha Brownin mukaan Leen kylkiluut olivat erotettavissa, hampaat tummat ja reikiintyneet ja likaiset vaatteet putoilivat laihtuneen pojan päältä. Vuoden 2018 alussa tehdyssä psykiatrisessa arviossa Leelle diagnosoitiin skitsofrenia, joka hoidon puutteessa ja traumaattisissa olosuhteissa oli huomattavasti pahentunut.

Monet kuolemaantuomitut vangit murtuvat eristyksessä odottaessaan teloituspäivää pahimmillaan jopa vuosikymmenien ajan. Ahdistusta lisää myös se, kun vuosien saatossa tutuksi kasvaneet naapurisellien vangit viedään yhtäkkiä teloitettaviksi. The Economistin haastattelema Tony Medina (6.6.2019) vangittiin vuonna 1996 ammuskelusta, jossa kuoli kaksi lasta. Hän on odottanut kuolemantuomion täytäntöönpanoa eräässä Texasin vankilan eristyssellissä 23 vuoden ajan. Medinan mukaan monet saapuvat eristysosastolle kärsien jo valmiiksi mielenterveysongelmista. Hän muistelee, miten eräs toinen osaston vangeista, Andre Thomas, kaivoi ulos omat silmänsä ja söi niistä toisen. 437 vankia on teloitettu sen jälkeen, kun Medina saapui osastolle. Hänen mukaansa kamalinta on kuulla vartijoiden vitsailevan teloitukseen vietävistä vangeista, jotka olivat hänelle kuin veljiä.

“He haluavat, että käyttäydymme kuten ihmiset, mutta he kohtelevat meitä kuin eläimiä.”

Kuusi vuotta eristyksessä viettänyt Julie Rea todettiin vuonna 2006 syyttömäksi poikansa murhaan (The Crux, 20.4.2019). Vankeuden aikana Rea asetettiin eristykseen Illinois’n vankilassa, jotta hän ei satuttaisi itseään. Rean mukaan vartijat piinasivat häntä öisin soittamalla äänityksiä kidutettavasta naisesta, jotta hän ei kykenisi nukkumaan. Cornelius Dupree puolestaan vietti 30 vuotta Texasin vankiloissa, kunnes hänet todettiin syyttömäksi. Dupree muistelee, miten hän sai eristyksessä kokonaisen aterian joka kolmas päivä ja kahtena muuna päivänä vain lusikallisen riisiä ja papuja.

Toivoton tulevaisuus ahdistaa

Monesta eristysosaston vangista tulevaisuus tuntuu toivottomalta. BBC:n dokumentissa The Last Days Of Solitary (ensiesitys 2017) seurataan vankien elämää Mainen osavaltion vankilassa kolmen vuoden ajan. Dokumentti havainnollistaa, miten viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät eteenpäin vankien kamppaillessa mielenterveytensä kanssa. Osaston vangit keksivät monia eri keinoja mielen virkeyden ylläpitämiseksi. Amnesty Internationalin raportissa The Shocking Abuse of Solitary Confinement in U.S. Prisons kuvataan, miten eräs eristyksen vangeista hoiti jonkin aikaa lemmikkisammakkoa ja keräsi sille pihalta matoja ja ötököitä. Miehen vaimon mukaan tämä oli eristyksessä 16 vuotta viettäneelle miehelle terapeuttista. Mies osallistui eristystä vastaan järjestettyyn nälkälakkoon, mistä rangaistuksena vartijat veivät sammakon pois.

Myös itsemurhayritykset ovat hyvin yleisiä: tutkimusten mukaan jopa neljäsosa vankiloissa tehdyistä itsemurhista tapahtuu eristyksessä. Naapurisellien asukkaille välitetään kirjeiden ja viestilappusten ohella usein myös partaveitsen teriä. Eristyssellien siivoamisesta vastaava yleisen osaston vanki kertoo, miten verisiä sellejä pitää puhdistaa noin 20 kertaa kuukaudessa. “Minusta on tullut veren asiantuntija”, hän kertoo.

Eräs BBC:n haastattelemista vangeista kertoo, miten vapaaksi päästyään elämä ei sujunut. Vapautta oli yksinkertaisesti liikaa ja se ahdisti. Tämän johdosta hän päätyikin pian takaisin telkien taakse. Eristyksestä vapautuneet vangit ajautuvat uudelleen vankilaan tilastollisesti muita todennäköisemmin, sillä vuosien yksinolon ja ympärivuorokautisen valvonnan jälkeen sopeutuminen osaksi yhteiskuntaa on vaikeaa.

Tälläkin hetkellä Yhdysvaltojen vankilajärjestelmä käyttää eristystä rangaistusmenetelmänä ennätyksellisen paljon sen korkeasta hinnasta ja kansainvälisestä vastustuksesta huolimatta. Kymmenet tuhannet ihmiset kärsivät epäinhimillisistä vankeusoloista, jotka usein täyttävät ihmisoikeusloukkauksen kriteerit. Eri tahot ja tutkimukset ovat moneen kertaan todenneet, että rangaistusmuoto lähentelee kidutusta eikä se myöskään edistä vangin integroitumista takaisin osaksi yhteiskuntaa.

Kysymys ei siis loppujen lopuksi ole syyllisten rankaisemisesta, vaan siitä, pitäisikö ketään ihmistä kohdella näin. Mainen eristysselleistä kuuluva viesti on yksiselitteinen: “He haluavat, että käyttäydymme kuten ihmiset, mutta he kohtelevat meitä kuin eläimiä.”