Jerusalemissa opiskeleva valtsikalainen kuvaa kirjoituksessa kokemuksiaan matkaltaan halki israelilaisten ja palestiinalaisten jakaman tulenaran Area C:n.

Teksti ja kuvat: Sara Heinonen
Pääkuva: Unsplash

Jerusalemissa asuminen, etenkin tänä uutisten keväänä, on paikoin henkisesti uuvuttavaa. Ehkäpä siksi olen matkalla jo toista kertaa Jordaniaan. Matka Ammaniin Jerusalemista on todellisuudessa vain 67 kilometriä, mutta koska turisteille viisumeita ei myönnetä lähimmältä rajanylityspaikalta, joudun matkustamaan pohjoisen rajanylityspisteen kautta. Matka pikkuruiseen rajakylään Beit She’aniin vie noin kaksi tuntia, esimerkiksi bussilla numero 967.

Bussi 967 on israelilaisen yhtiön Eggedin bussi. Egged monopolisoi Israelin julkista liikennettä sen alueilla. Miehitetyillä alueilla ja osassa itä-Jerusalemia on omat bussiyhtiönsä, sillä israelilaiset bussit eivät kulje kaupunkeihin, jotka ovat Palestiinalaishallinnon alla. 967 ja muut samalla reitillä kulkevat bussit ovat siitä mielenkiintoisia, että ne kulkevat melkein koko Palestiinalaisalue Area C:n läpi, Jordanin joenvartta pitkin.

Israel hallitsee Area C:tä täysivaltaisesti, sillä vuoden 1995 Oslon neuvotteluissa PLO:n ja myöhemmin Palestiinalaishallinnon johtaja Yasser Arafat luovutti koko Area C:n Israelin hallinnon haltuun. Area A on kokonaan Palestiinalaishallinnon käsissä ja B:ssä sillä on siviilihallinta, mutta Israelin armeija on vastuussa turvallisuusasioista. Sen sijaan Area C:ssä, joka kattaa noin 60 prosenttia koko Länsirannasta, Israelilla on täysi turvallisuus- ja siviilihallinta: toisin sanottuna se on vastuussa kaikesta alueella tapahtuvasta kehityksestä, rakennusluvista, infrastruktuurista ja tietenkin siirtokuntien rakentamisesta.

Area C oli tarkoitus luovuttaa Palestiinalaishallinnolle asteittain, mutta todellisuudessa alue pysyy tänäkin päivänä tiukasti Israelin kontrollissa. Alueella asuu noin 150 000 palestiinalaista, joista noin 26 000 on beduiineja ja arviolta 320 000 ”uudisasukasta”, jotka asuvat kansainvälistä lakia rikkoen laittomissa siirtokunnissa.

Seison pysäkilläni itä-Jerusalemin Wadi al-Jozissa ja katson, kun kymmenet turistibussit valuvat Kuolleenmeren suuntaan. Oma bussini on myöhässä, kuten Israelissa on tapana. Puolen tunnin odotuksen jälkeen 967 pysähtyy vihdoin eteeni. Kello on noin 8 sunnuntaiaamuna, ja kun nousen kyytiin, bussi on tällä kertaa täpötäynnä sotilaita, varusmiehiä ja -naisia. He ovat luultavasti menossa viikonloppulomilta takaisin tukikohtiinsa tai vartioimaan Area C:n siirtokuntien portteja.

Maksan lippuni ja kuski sanoo, että voin istua portailla, koska muualla ei ole tilaa. Istahdan alas, bussi lähtee, katson taakseni ja arvioin itsekseni, kuinkakohan paljon Israelin armeijalla kuluu resursseja siirtokuntien vartioimiseen.

Ensin bussi ohittaa Palestiinan ja Jerusalemin välisen tarkastuspisteen. Eggedin bussit eivät koskaan pysähdy lähtiessään Jerusalemista, ja kun ne ajavat takaisin Palestiinalaisalueilta vain harvoilta tarkistetaan passit. Palestiinalaisbussit kuitenkin pysähtyvät tarkastuspisteelle tullessaan Jerusalemiin, ja Länsirannalla asuvat palestiinalaiset joutuvat astumaan ulos bussista sillä aikaa kun heidän lupansa tarkastetaan.

Heti Länsirannan rajojen sisäpuolella sijaitsee Ma’ale Adumim, noin 40 000 asukkaan siirtokunta. Ma’ale Adumim on tunnettu muun muassa siitä, että sen laajetessa Israel karkottaa systemaattisesti lähistöllä asuvia beduiiniheimoja, ja Israelin parlamentti onkin luvannut siirtokuntaan rakennettavaksi 460 uutta kotia viimeksi toukokuussa 2018.

”Israel ei myönnä, että siirtokunnat on strategisesti asetettu juuri sillä tavoin, että ne katkaisevat kulkuyhteydet palestiinalaiskaupunkien välillä.”

Ma’ale Adumimin jälkeen alkaa varsinainen aavikko, joka johtaa Kuolleellemerelle ja Jordaninlaaksoon.  Tie on usvainen ja karun kaunis, aavikon hiekka on Jerusalemin rakennuskiven väristä. Ensimmäiset beduiinileirit ilmaantuvat tienvarsille ja kukkuloiden juureen. Orientalisti voisi ajatella, että nämä bedukylät ja -teltat eivät ole ihan yhtä ”autenttisia” kuin luulisi: alueen ympäristö on sotkuinen ja teltat on koottu monista eri kankaista.

Nämä eivät ole niitä telttoja, joissa turistit nukkuvat Jordanian tai Dubain aavikoilla, eikä näistä tule myöskään mieleen tuhannen ja yhden yön tarinat. Al Jazeeran ja Bt’selemin tietotoimistojen mukaan tällä alueella asuvista beduiiniheimoista noin 80 prosenttia on pakolaisia, jotka karkotettiin Negevin aavikolta vuoden 1948 sodassa. Katson taas ympärilleni bussissa. Suurin osa varusmiehistä ottaa lepoa ennen uutta palvelusviikkoa, ja minä olen ainoa, joka kurkottaa ikkunaan.

Seuraavaksi tulemme Almog Junctionin alueelle, joka on se pysäkki, mistä turistit pääsevät Kuolleellemerelle. Edessäpäin näkyvät jokseenkin välimerelliset maisemat: aavikosta huolimatta kaikkialla on viljelyksiä, palmuja ja pieniä tienvarsikauppoja, jotka myyvät kukkia ja ruukkuja. Tästä alkaa Jordanin laakso ja kahta maata erottava Jordaninjoki. Jordanin laakso on suhteellisen viljavaa aluetta. Se on harvaan asuttua ja voisi toimia palestiinalaisille maanviljelysalueena tai urbaanina keskuksena, sillä se kattaa 63 prosenttia Länsirannan maanviljelysmaista.

Israel ei kuitenkaan myönnä rakennuslupia palestiinalaisille kovin tiuhaan, sillä vuonna 2014 vain 1,5 prosenttia palestiinalaisten lupahakemuksista alueella meni läpi (vaikka maa olisi yksityisessä palestiinalaisomistuksessa). Tämä johtaa siihen, että palestiinalaiset, myös beduiinit, rakentavat alueelle taloja ilman lupia, jotka sotilaat sitten purkavat.

Mistä tunnistaa palestiinalaiskaupungin?

Olemme jo runsaasti merenpinnan alapuolella ja Jeriko, yksi maailman vanhimmista kaupungeista, jää jonnekin vasemmalle puolelleni. Tällä bussilla ei ole asiaa Jerikoon, joka kuuluu Area A:han, siis Palestiinalaishallinnon piiriin. Jerikon lähistöllä on Al-Aujan kylä, jonka uinuvan tienvarren läpi ajamme. Välimerelliset maisemat loppuvat sopivasti tähän, sillä kylää ympäröivät hajanaiset beduiiniteltat.

Tienvarsi on pölyinen, talojen katoilla on mustia ja valkoisia vesitankkeja. Mieleeni muistuu ensimmäinen luentoni Palestiinan historiasta yliopistolla: professorini kysyi meiltä ”tiedättekö mistä tunnistaa aina palestiinalaiskaupungin? Jokaisen katolla on vesitankkeja keräämässä sadevettä, sillä monesti juoksevaa vettä ei tule kuin kolme päivää viikossa”.

Samaisissa Oslon 1995 palestiinalaisten kannalta epäonnistuneissa neuvotteluissa Israel sai kontrolliinsa kaikki maan ja miehitettyjen alueiden vesiresurssit. Sopimuksen mukaan Israel saisi yhteisomistuksessa olevista pohjavesivarannoista 80 prosenttia omaan käyttöönsä ja loput 20 prosenttia jaettaisiin Palestiinalaisalueille. Nykypäivänä palestiinalaiset Länsirannalla saavat näistäkin vesimääristä enää noin 75 prosenttia, ja määrä vähenee sitä mukaa kun siirtokuntia jatketaan.

Jätämme taaksemme uinuvan al-Aujan pysähtymättä, ja kylän jälkeen vastaan tulevalla arabihuoltoasemalla seisoo jokunen turistibussi tauolla. 967 ei pysähdy. Paimentolaiset laiduntavat kylän laidalla ja kukkuloilla vuohineen ja aaseineen. Heti Al-Aujan jälkeen ilmaantuu lisää viljelyksiä, mutta kaikki kyltit ovat jälleen hepreaksi. Seuraavaksi bussi ottaa käännöksen ja ajamme Tomerin ja Gilgalin siirtokuntien sisään noukkimaan matkustajia kyytiin. Portti aukeaa ja yhtäkkiä kaikkialla on vehreää: istutukset kukkivat puissa eikä yhdenkään talon katolla ole vesitankkia. Pysäkillä yksittäinen varusnainen hyppää kyytiin ja pari muuta sotilasta ja siviiliä hyppää pois.

Kun ajamme Tomerin siirtokunnasta ulos, huomaan muutaman auton portin ulkopuolella palestiinalaisilla rekisterikilvillä varustettuna. Melkein 36 000 palestiinalaista työskentelee Israelin siirtokunnissa, kärsiihän Palestiinan talous miehityksen alla ja työttömyysluvut ovat korkeat.

Ma’ale Efraimin siirtokunnan lähellä pysähdymme Mifgash Habikan Commercial Centeriin, ja kuski päättää ottaa tauon. Menen ulos. On kuuma, hellesumun täyteinen päivä ja kaikkialla on kärpäsiä. Tässä pienessä keskuksessa on muutama kahvila ja supermarketti, ja eräs ”paikallinen” kertoo minulle että tämä on Jordanin laakson keskus, josta kaikki israelilaiset tulevat ostamaan ruokansa ja tarvikkeensa. Hän kysyy minulta, matkustanko yksin Israelissa ja kerron hänelle itse asiassa opiskelevani Jerusalemissa. Hän kysyy, asunko siis länsi-Jerusalemissa ja kun vastaan että oikeastaan asun itäpuolella, hän huudahtaa: ”You live with the Arabs!?”

Kokemuksesta päätän että tähän on hyvä jättää keskustelu, ennen kuin se eskaloituu lisää. Toisaalta myöhemmin minua kaduttaa etten kysynyt häneltä, keiden keskuudessa hän sitten luulee asuvansa. Olen asunut Israelissa/Palestiinassa jo kuukausia, mutta en koskaan kykene käsittämään sitä kuinka erilaisissa todellisuuksissa ihmiset täällä elävät.

Tauon jälkeen bussi lähtee taas liikkeelle ja asutus muuttuu pikkuhiljaa harvemmaksi. Erään sotilastukikohdan jälkeen bussi tyhjentyy huomattavasti, ja pääsen vihdoin istumaan. Aavikko vaihtaa väriään pikkuhiljaa, kun matkaamme pohjoisen suuntaan. Kukkulat muuttuvat vihreämmiksi, ja paimentolaiset laiduntavat vapaammin kukkuloilla. Area C:n yksi ongelmallisimmista asioista on siirtokuntien sijoitus suhteessa palestiinalaisasutuksiin: ne ympäröivät kyliä ja sijoittuvat uhkaavan lähelle, mutta muutoin erottavat itsensä aidoin, portein ja piikkilangoin.

”The road leads to area ’A’ under the Palestinian authority. The entrance for Isreali citizens is forbidden, dangerous to your lives and is against the Israeli laws.

Bussimatkani varrella juuri itä-Jerusalemin ja Jerikon alueella on kaikista eniten siirtokuntia. Israel ei myönnä, että siirtokunnat on strategisesti asetettu juuri sillä tavoin, että ne katkaisevat kulkuyhteydet palestiinalaiskaupunkien välillä. Tältä miehitys kaikkein karuimmassa muodossaan näyttää: sorretut ihmiset pakotetaan sietämään jokaikinen epäoikeudenmukaisuus, joka heidän esteekseen asetetaan.

Oslon rauhanprosessi on siitä ironinen tapahtuma, että sen oli tarkoitus vapauttaa palestiinalaiset ja luoda heille oma valtio asteittaisen itsehallinnon kautta. Tänä päivänä tuo keskenjäänyt prosessi toimii kuitenkin perustana Israelin väärinkäytöksille Länsirannalla. Se voi lopulta koitua niin kutsutun kahden valtion mallin haudaksi, ellei Israel sitoudu omalta osaltaan rauhanprosessiin ja jäädytä siirtokuntien rakentamista alueella. Valitettavasti siirtokuntien rakentaminen ja Jordanin laakson resurssien hyväksikäyttö on ollut aktiivinen osa Israelin politiikkaa jo vuoden 1967 sodan jälkeen, eikä nykyinen hallitus näytä hellittävän otettaan miehitetyistä alueista.

Viimein bussi 967 pysähtyy Palestiinan ja Israelin väliselle tarkastuspisteelle. Sotilas nousee kyytiin, kysyy minulta ja eräältä toiselta passit, antaa passini takaisin ja laskeutuu takaisin ulos. Bussimatka miehityksen läpi on ohi tältä erää, ja toivon koko sydämestäni, että jonain päivänä se olisi myös historiaa.